Lektio Helsingin yliopistossa 9.6.2017
Kesällä 1890 kaksi nuorta ylioppilasta, Ilmari Krohn ja Mikael Nyberg, tekivät matkaa Keski-Suomen itäosissa tehtävänään kerätä suomalaisia kansansävelmiä. Vaikka kansanrunouden keruuta ja tutkimusta oli harjoitettu jo 1600-luvulta lähtien, kansansävelmiä ei oltu järjestelmällisesti kerätty. Sattumalta kävi niin, että Krohn ja Nyberg saivat matkaseurakseen iäkkään suntio Wilénin Länsi-Suomesta, joka nuorukaisten suunnitelmista kuultuaan tarjoutui itsekin laulamaan herroille. Nuoret tutkijat eivät yksinkertaisesti kehdanneet kieltäytyä. Wilén alkoi laulaa. Ilmari Krohn kuvasi tilannetta myöhemmin muistelmateoksessaan. Hänestä tuntui siltä, kuin he hopeaa etsiessään olisivat sattuneet osumaan kultasuonen kosketuksiin.
Kultasuoni, jonka äärelle Wilén tutkijat johdatti, oli Halullisten Sieluin Hengellisten Laulujen, Sionin virsien ja Vanhan virsikirjan sävelmistö. Vanha virsikirja on vuonna 1701 julkaistu Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja, joka oli käytössä virallisena virsikirjalaitoksena aina 1880-luvulle saakka. Se kokosi yhteen lähes koko suomenkielisen virsirunouden reformaation ajoista 1600-luvun loppuun. Halullisten Sieluin Hengelliset Laulut ja Sionin Virret taas edustavat pietististen herätysliikkeiden laatimaa ja laulamaa runoutta. Molemmat ilmestyivät ensimmäisen kerran vuonna 1790. Näitä virsiä ei laulettu kirkossa, mutta tavallisen rahvaan parissa ne olivat laajalti tunnettua ja suosittua hengellistä laululyriikkaa. Pietististen virsikokoelmien virsiä on sittemmin julkaistu eri virsikirjoissa ja laulukokoelmissa, ja ne ovat säilyneet osana virsikulttuuria ja veisuuperinnettä meidän päiviimme asti.