Taas on se aika vuodesta, kun moni suomalainen turvautuu korkeampaan matematiikkaan, jotta muutaman päivän aikana ehtisi kyläillä useassa paikassa, ehkä jopa eri puolilla maata. Autoa ohjaa milloin velvollisuudentunne tai heikko tahto, milloin ikävöinti tai seurankaipuu. Kun yksi aloittaa sukujouluun valmistautumisen jo heinäkuussa, palaa toinen vuosi toisen jälkeen murjottamaan vanhempiensa luo, vaikka on pyhästi vannonut viettävänsä seuraavana vuonna ”oman joulun”.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää parhaillaan muistoja ja kokemuksia suomalaisten kyläilystä. Kirjoituskilpailu sekä lähestyvät joulunpyhät ovat saaneet minut miettimään omia kyläilykäytäntöjäni. Kilpakirjoituksissa kuvatut kyläilymuistot ovat rikkaita ja merkityksellisiä, täynnä reheviä kuvauksia kahvittelusta ja runsaista tarjoiluista, ajoista, jolloin vierasvaraa oli aina tarjolla jopa yllätysvieraille. Monessa kirjoituksessa kyläily suuntautuu sukulaisiin ja etenkin maaseudulla naapuriin – ja mikä parasta, kyläilyä harrastettiin usein. Kun yritän palauttaa mieleeni omia lapsuusmuistojani kyläilystä, joudun surukseni toteamaan, että niitä on kovin vähän. Perheemme ei ollut erityisen sukurakas, joten suuria merkkipäiviä lukuun ottamatta ei kodissamme juuri vieraita näkynyt. Toki lasten kesken kyläiltiin puolin ja toisin. Paitsi jouluna, jolloin jouduin aina kärsimättömänä arvuuttelemaan, mikä olisi sopiva aika mennä soittamaan naapurilasten ovikelloa. Yleensä arvasin väärin ja jouduin palaamaan kotiini, kun naapurissa ilakoitiin läheltä ja kaukaa saapuneiden sukulaisten kanssa. Se kuulosti kovin jännittävältä, mutta sai minut samalla tuntemaan itseni tavallistakin yksinäisemmäksi.