Paavo Haavikon puhuva modernismi

Sain ensikosketukseni Paavo Haavikon runouteen kirjallisuusopintojeni alkuvuosina, kun luin tenttiin Kai Laitisen laatimaa Suomen kirjallisuuden historiaa (1981).Teoksessa esitellyissä Haavikon säkeissä sykähdytti jokin, en tarkkaan osannut sanoa mikä. Tallensin nimen mieleeni ja törmäilin siihen milloin missäkin, vain muistaakseni, että ainiin, pitäisi lukea tätä Haavikkoa. Kun sitten eräänä sydänsuruisena talvi-iltana päätin viimein lainata kirjastosta Haavikon runoja, valitsin tietenkin hänen runo- ja aforismikokoelmiensa runoista kootun teoksen Rakkaudesta ja kuolemasta (1989). Haavikon sanojen paino löysi viimein kohtansa, jostain syvältä minusta.

Kun tuli aika tehdä opintojen kandidaatintutkielma, päätin Haavikko-huumassani tutkia runon puhujaa kokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966).Huuma syveni ja tutkimuksellinen mielenkiintoni kasvoi uusien kysymysten äärellä. Miksi Haavikosta puhutaan aina 1950-luvun modernismin yhteydessä? Entä miksi Haavikon runouden puhuja on niin kiinnostava?

Lue loppuun