Aleksis Kiven teosten pääjuonet liittyvät monesti henkilöiden sisäisten tai ulkoisten konfliktien ratkaisuihin ja usein niihin osallistuu päähenkilöiden lähipiiri. Eräs mielenkiintoinen piirre näissä teoksissa on kuitenkin se, että hyvin harvalla päähenkilöllä on ”normaali” perhe – enkä tässä tarkoita luonteeltaan vaan rakenteeltaan normaalia eli vanhemmat ja lapset. Nummisuutarin Eskon perheen lisäksi molemmat vanhemmat ovat lapsilla vain Yö ja päivä -näytelmän perheissä, ja tietenkin Kullervolla, joka ei tosin aluksi sitä tiedä ja lopuksi ilman heitä jää. Toki muutamassa Kiven näytelmässä ei ole minkäänlaisia perhekokonaisuuksia, nimittäin Olviretkessä ja Kihlauksessa, sillä niissä eivät sukulaisuusasiat ole juuri esillä. Olviretken nimettyjä baijerilaisia sotilaita voidaan tietysti pitää veljeksinä (seitsemän!) tai Apelin ja Josepin ”työryhmää” isänä ja poikana, mutta tällöin kyseessä on tulkinta, ei esiin kirjoitettu asia.

Yleinen periaate Kiven luomissa perheissä on se, ettei niissä ole toista vanhempaa. Margaretassa, Selman juonissa, Karkureissa ja Leassa naispäähenkilöllä (Karkureissa myös Tykolla) on vain isä, eikä äitien poissaoloa niissä juuri korosteta. Seitsemässä veljeksessä pojilla on teoksen alussa puolestaan vain äiti, jonka kuolema laukaisee tarinan varsinaisesti käyntiin.

Lue loppuun →