Perinteet muuttuvat, se on osoitus niiden elinvoimasta. Sadut eivät aikoinaan olleet lapsille tarkoitettuja, vaan aikuisten keskinäistä perinnettä. Sopivia kerrontatilanteita ja -paikkoja olivat esimerkiksi iltapuhteet talvisaikaan, jolloin tehtiin samalla käsitöitä ja puhdetöitä. Sadunkerronta elävänä instituutiona hävisi Suomessa vähitellen 1800-luvun kuluessa. Karjalassa, Savossa ja itäisillä lähialueilla ovat sekä ortodoksit että luterilaiset herättäneet palmusunnuntaina perheenjäseniä, sukulaisia, kummeja ja naapureita virpomalla. Virpominen toimi siunauksena, hyvän terveyden toivotuksena ja pahan karkottajana. Viime vuosikymmeninä itäinen virpominen on taajamissa alkanut sekoittua läntiseen pääsiäislauantain lastenperinteeseen: pikkunoitina kiertelyyn.
Perinneilmiöiden muuntuminen ja moninaisuus näkyy hyvin välityskanaviensa kautta: lehdistö, tv ja eritoten netti. Lyhytkin vilkaisu sosiaalisen median syövereihin tuottaa ison perinnesadon, jossa on jokaiselle jotakin. Murheelliset voivat kokoontua itkuvirsiryhmiin käsittelemään surujaan äänelläitkennän avulla, toisaalla voi harjoittaa kalevalaista jäsenkorjausta, kuppausta tai erilaisia rentouttavia yrttihoitoja. Voi lähteä maahisten ja metsänhaltijoiden poluille samoilemaan ja ottamaan yhteyksiä metsänhenkiin. Voi liittyä suomiuskoisten ryhmään ja viettää vaikkapa omia juhlia: talvennapaa, helaa tai karhunpäivää. Tai kouluttautua samaaniksi alan retriiteissä.