Auringon alkaessa valaista kevättalven pimeitä päiviä mieleen kumpuaa vanhoja koulun kevätlauluja ja ajatus karkaa metsiin, kevättuuliin ja ensimmäisten sinivuokkojen tykö. Paimensoittaja Teppo Repo tavoittaa hienosti kevään ihanuuden ja oikullisuuden pienessä, yhä kuultavassa kevättunnelmassaan. Repo aloitti musisointinsa jo lapsena kulkiessaan paimenessa. Soittimen avulla hän piti pedot loitolla, ja sillä hän antoi myös merkkejä muille paimenille, jos joku eläimistä joutui eksyksiin.
Vanhan agraaritalouden aikaan kevät oli vielä odotetumpi ja toivotumpi kuin nykyään maan ja vesien avautuessa – elanto kun oli otettava maan ja metsän antimista. Lehmät lypsivät pääsääntöisesti vain kesäaikaan. Hartaasti odotettiin – vallankin naisväki ja paimenet – pitkän, rehuvarastoja kysyvän karjan talviruokintakauden loppumista ja karjan uloslaskua. Uloslaskupäivät vaihtelivat eri puolilla maata, mutta tärkeimpiä niistä olivat kuitenkin Yrjön eli Jyrkin päivä 23.4., Vappu 1.5. ja Ristin päivä 3.5. Ulospääsypäivään vaikuttivat sääolot sekä uskomukset ja perinteiset tavat. Vaikka maa olisi ollut vielä jäässä ja pälvellinen, karja kuitenkin tuotiin edes hetkeksi jaloittelemaan ja ajettiin sitten takaisin navettaan odottamaan otollisempia päiviä. ”Kevät keikkuen tulevi” on vanha sanonta, jonka moni muistaa, mutta ei juurikaan sen loppuosaa ”suvi suuta vääristellen”. Sekä karja että ihmiset saattoivat olla niin vaillinaisen ravinnon heikentämiä, että kulkivatkin ”keikkuen”. Uloslaskupäivinä saattoi paimenilla olla apuna nostomiehiä, jotka auttoivat uupuneita lehmiä ulos navetasta, lätäköiden ja puropaikkojen yli.
