Aavistus vesillä

Kuoleman aihe kulkee vahvana uurteena läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon, mutta runoilijan viimeisessä kokoelmassa, Kuolleissa vesissä (1977) se voi olla kolkoimmillaan. Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.  Ihmiskehon tuo minä tuntuu jo tietävän luonnostaan hauraaksi aineeksi, hengen kiusatuksi salamaksi pullossa, joten suhde ihmisyyteen – vaikkapa kehollisesti ulottuvaisena, aivan tietynlaiseksi tunnistettavana eloisuutena – vaikuttaa olevan katkolla. Valosta ja aineesta kuuluu näet ihmiselämä tehdyn, ja ”kevyesti ja helposti” se himmenee, ohenee, poistuu takaisin valoon.

Kuolleet vedet seisovat, elämä on jollain tapaa rauennut tai raukeamassa, ja koska seisovasta vedestä sopii William Blaken Helvetin sananlaskuja muistaen odottaa vain myrkkyä, ei Mannerin viimeisen kokoelman tunnelmaltakaan parane odottaa kovinkaan hersyvää, räiskyvää elämänjuhlaa, vaan pikemminkin vakavahenkistä kysymistä merkityksen perään. Mitä on tämä elämä ellei ”valon hostia lepäävän tuulen tarjottimella”? Mitä on tämä elämä ellei ”lumen loihtima kangastus” tai ”halun ja pelon uni”?

Lue loppuun

Kesken jääneet sanat

Kymmenvuotias Aino Krohn kirjoitti syksyllä 1888 tädilleen kirjeen, jossa kertoi unestaan. Unessa vieraili isä, jonka oli luultu menehtyneen muutamaa viikkoa aiemmin. Uni kertoi, että kaikki olikin erehdystä: purjehdusretkellä veden varaan joutunut isä oli vain uinut läheiseen saareen ja palasi nyt takaisin perheensä luo.

Lue loppuun

Vaaralliset vainajat ja vahingollinen kalma: vainajien merkityksestä pohjoispohjalaisissa tietäjätarinoissa

Vastikään vietettiin pyhäinpäivää. Vainajien muistamisella on pitkät perinteet niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Vainajien muistaminen on merkki siitä, että suhteet elävien ja vainajien välillä ole katkenneet läheisen kuolemaan. Nykyperinteessä keskeistä on muun muassa kukkien ja kynttilöiden vieminen haudoille sekä hiljentyminen vainajien muiston kunnioittamiseksi.

Vanhemmassa kansanperinteessä vainajien on usein koettu olevan elävien arkisessa elämässä läsnä, muutoinkin kuin muistelemalla vainajia tiettynä päivänä. Suomalaisen kansanuskon kontekstissa vainajien on uskottu näyttäytyvän eläville esimerkiksi unissa, erilaisina etiäisinä, ennusmerkkeinä ja näkyinä. Suomalaisessa kansanperinteessä vainajien muistamiseen liittyvät tavat ja uskomukset ovat ilmaisseet kaipuun ohella kunnioitusta ja pelkoa vainajia kohtaan. Vainajien on uskottu pystyvän aiheuttamaan myös vahinkoa ja epäonnea eläville.

Lue loppuun