Vähäisiä lisiä
Se puraisi minua todennäköisesti samana päivänä kuin toinen korona-aiheinen blogitekstini julkaistiin marraskuussa.
SKS:n arkisto oli kerännyt suomalaisten kokemuksia koronasta jo maaliskuusta 2020 lähtien. Olin valikoitunut Koronakevät-keruuaineiston vastuuhenkilöksi ja siten päässyt jo varhaisessa vaiheessa lukemaan, kirjoittamaan ja puhumaan pandemian vastaajissa herättämistä tunteista ja ajatuksista.
16.3.2020, maanantai. Kotona keittiön pöydän ääressä, Radio Suomi auki. Hienoa kyllä, että IT pystyi niin nopeasti hoitamaan meille nämä läppärit, jotta voimme työskennellä kotona. Katsoin juuri keruupostin ja sinne olikin viikonlopun aikana saapunut paljon vastauksia viime viikolla alkaneeseen Koronakevät-keruuseen, mutta olihan se odotettavissakin. No nyt pääministeri sitten julisti Suomeen poikkeustilan. Arkiston tutkijasalitkin suljetaan. Kuulostaa hurjalta. Pelottavalta. Tämä on kyllä sellainen hetki joka ei varmasti unohdu.
Tuo päivä, kuten koko kevät oli todellakin poikkeuksellinen. Kukin meistä käsitteli uutta tilannetta tavallaan, moni löysi avun ajatustensa jäsentämiseen kirjoittamisesta. Facebookissa ruodittiin hallituksen toimia, analysoitiin tautitilannetta ja viranomaisten strategioita. Yksi avautui koko kansalle blogissaan tai lyhyemmin Twitterissä koronapäiväkirjat-aihetunnisteella, introvertimpi uskoutui päiväkirjalleen.
Mitä tullee jussista, mittumaarista, keskikesän pitkästä päivästä ja lyhyestä yöstä? Kukkiiko sananjalka, näkyykö aarnivalkeita? Sataako, paistaako, vai miettiikö ylipäänsä kenkään, mitä mahtavat luonnonmerkit sekä juhannusyön ihmeet enteillä?
Luultavaa sentään lie, että kun juhannusliikenteen humu hiljenee ja Lahdenseudun pullonkaula kerran narahdettuaan aukeaa, kun pakaasit puretaan ja sauna alkaa lämmetä, niin sekä hiljentyneissä kaupungeissa että satojen järvien rannoillakin on aikaa pysähtyä, ehkä viivähtää nauttimaan kesäillasta, ehkä toipua pitkästä keväästä, ehkä kokonaista sivilisaatiota määrittävästä tohinasta.
Mennyt kevät on ollut varsin poikkeuksellinen. Korona levisi maailmalla ja meillä; on ollut surua, huolta ja murhetta. Uutiset täyttyivät kuvilla tehohoidossa makaavista ihmisistä ja tyhjistä suurkaupunkien kaduista. Myös suomalaiset joutuivat linnottautumaan koteihinsa ja opettelemaan etätyöskentelyä. Monet perhetapaamiset, juhlat, merkkipäivät ja valmistujaiset jäivät juhlimatta tai niitä on juhlittu pienimuotoisesti vain perhekunnittain.
Oma etätyöjaksoni kesti kaikkiaan runsaat kaksi kuukautta – maaliskuusta melkein toukokuun loppuun. Koskaan ennen en ole seurannut ympäröivää luontoa ja kevään verkkaista saapumista niin intensiivisesti kuin nyt. Talvi ja kevät taistelivat kauan ja lumisade toisensa perästä peitti jo vihertävän maan ja ulkona hytisevät orvokit.
Kyösti Wilkunan osin omaelämäkerrallinen romaani Vaikea tie (1915) kuvaa nuoren, talonpoikaistaustaisen ylioppilaan kehitystä ulkokohtaisesta sosialismista hänelle itselleen perinnöllisten, ”patriarkkaalis-pietististen vaistojen” ohjaamaan elämännäkemykseen. Siksi vaikea tie näyttää ainakin alkuun silmiinpistävän yksilölliseltä, keskushenkilö Markus Kaarlelan omakohtaiselta toiviolta. Kaksi tärkeää, jännitteitä synnyttävää juonnetta hänen kasvukertomuksessaan kuitenkin on. Ensinnäkin tuo tie käy läpi vuoden 1905 suurlakon, ja läpi Helsingin, ja toisekseen, kaupungissa omaksuttu vaihtuu suvulta saaduksi. Kaarlela siirtyy näet romaanin kuluessa ainakin nimellisesti tilasta toiseen, ulkoa sisälle, maailmallisesta humusta ikään kuin persoonallisempaan, sisimmästään kumpuavaan katsomukseen, kadulta kotiin. Tilat ja tiloihin liittyvät tunteet ovat siten hänen taipaleensa kannalta ratkaisevassa, alustavassa roolissa: ilman katuja ja niihin liittyviä epämukavuuden tunteita mitään siirtymää kodin rauhaan ei muodostuisi.
”Ulla Lipponen olisi jo tarttunut tähän”, muistan pohtineeni kollegan kanssa helmikuussa, kun huhuja ja meemejä oli alkanut liikkua vielä kovin etäisen oloisen koronaepidemian ympärillä. Entisellä kansanrunousarkiston tutkijalla oli kyky reagoida nopeasti ajankohtaisten tapahtumien generoimaan perinteeseen. Ulla Lipposen (1941−2015) ansiosta arkiston kokoelmat karttuivat muun muassa WTC-terrori-iskun ja Lahden dopingskandaalin synnyttämällä sähköpostihuumorilla.
Koska olimme selvästikin poikkeuksellisen ajan kynnyksellä, oli SKS:n keruutyöryhmän tartuttava toimeen pian. Tavallisesti valmistelemme keruitamme pitkään ja huolella, muuta kiitos jouhevan päätöksentekoprosessin ja yhteistyön, saimme keruun käynnistettyä muutamassa päivässä. Salamastartista johtuen julkaisimme keruuesitteenkin vain sähköisissä kanavissa.