Eri puolille Eurooppaa syntyi 1800-luvun alkupuoliskolla instituutioita, jotka siirsivät suullisen paikalliskulttuurin osaksi kirjallista nationalistista kulttuuria. Yksi niistä oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vastaavia prosesseja on tapahtunut eri aikoina ja eri puolilla maapalloa, kuten Alexander Beecroft on osoittanut teoksessaan An Ecology of World Literature. Hänen mukaansa ajatus ”vernakulaarista”, kirjaimellisesti käännettynä kotikutoisesta tai omaehtoisesta kulttuurista, kielestä ja kirjallisuudesta, on syntynyt moneen kertaan vanhan maailman sivilisaatioissa Kiinasta ja Intiasta Eurooppaan. Kulttuurin kerrostumien eriytymisen ja kirjallistumisen edellytyksenä ovat olleet toisistaan erkaantuneet kosmopoliittinen, oppineen eliitin ja sen erityiskieleen kuten mandariinikiinaan, sanskriittiin tai klassiseen kreikkaan perustuneet kielet ja kulttuurit. Antiikin välimerellisessä maailmassa kreikka oli eliitin sivistyskieli ja se säilyi sellaisena läpi Rooman valtakunnan mahtiaikojen. Latina edusti yhtä monista vernakulaareista, vaikka se kirjallistui ja nousi vallan kieleksi. Latinan termi vernaculus viittaa arkiseen kotiorjien kieleen ja sitä käytettiin myös tarkoittamaan vaikkapa Rooman kaupungille ominaista kielenpartta. Termin pohjalla on kotona syntynyttä orjatarta tarkoittava sana verna. Vasta keskiajalla läntisen kristikunnan piirissä uskonnollisen kultin ja kirkollisen hallinnon kieleksi omaksuttu latina muuttui lopulta kosmopoliittiseksi oppineiden ja eliittien sivistyskieleksi.
Avainsana-arkisto: kirjallistuminen
Riimisi rupiset ja kalevalainen runo: omaehtoinen vernakulaari ja kirjallinen perinne
Vuonna 1984 Eppu Normaali julkaisi levyn Rupisia riimejä, karmeita tarinoita, jonka Martti Syrjän sanoittamassa nimikappaleessa laulettiin: ”Nyt reppu jupiset riimisi rupiset / Tai katkon sinulta nyörit / Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, / Kotona turhaan jaloissa pyörit”. Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa (8.5.2019) lainattiin Tuomari Nurmiota: ”Löysin sanat säkenöivät / kurkustani liekit löivät”. Kummankin laulun säkeet rakentuivat alkusointujen ja riimien varaan. Säkeiden alkusoinnut viittaavat kansalliseksi kulttuuriksi kanonisoituun kalevalamittaiseen runouteen, riimit sen sijaan ovat tämän päivän vernakulaaria, omaehtoista tai kotikutoista kulttuuria. Korkeakirjallinen kulttuuri hylkäsi mitallisen runomuodon ja loppusointujen käytön 1900-luvun puolimaissa muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Mitallisuus ja riimi siirtyivät osaksi populaarikulttuuria, ensin iskelmäsanoituksiin, sitten rock-lyriikkaan ja räppiin.
Näyttää siltä, että riimi oli alun perin vieras piirre suomalaisessa suullisessa runoudessa. Turun koulun rehtori ja Wittenbergissä opiskellut pappismies Jacobus Finno kertoi ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan esipuheessa, että
Viestinnän loikkia maailman menossa – ajatuksia Agricolan ja suomen kielen päivänä
Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää vietetään tänä vuonna kevään muiden merkkipäivien ja juhlien tavoin poikkeuksellisissa oloissa ja tunnelmissa. Maailma mullistui nopeasti – koulut, opiskelupaikat ja monet julkiset tilat ja työpaikat ovat kiinni, monet palvelut on lakkautettu, liikkumista ja kokoontumista rajoitettu ja kasvokkain tapaamisia kehotettu välttämään. Muutoksista huolimatta viestintä ja ihmisten välinen vuorovaikutus eivät ole lakanneet tai välttämättä edes vähentyneet – tiedonvälitys ja kommunikointi ovat vain siirtyneet osin muille foorumeille ja saaneet uusia muotoja. Monen yksilön, perheen ja yrityksen toiminnassa viestintävälineiden käyttö eroaakin huomattavasti viimekeväisestä tai muutaman viikon takaisesta. Monille aiemmin vähän käytetyille tai hyödyntämättömille keinoille ja teknisille sovelluksille on tullut tarvetta.
Viestinnän ja tiedonvälityksen murroksia on koettu historiassa monenlaisia ennenkin. 2000-luvun sähköisen viestinnän kehityksestä ja viime viikkojen tapahtumista vauhtia saaneesta digiloikasta voi rakentaa aasinsillan 1500-luvun viestinnälliseen käännekohtaan. Meillä elettiin muun pohjoisen Euroopan tavoin kansankielisen kirjallistumisen murrosta. Kirjoitetun muodon sai joukko kieliä, joita oli aiemmin käytetty yksinomaan tai lähes yksinomaan puhuttuina. Kirjoja painettiin kielillä, joilla ei ollut aiemmin julkaistu mitään. Oli myös vanhoja kirjakieliä, jotka uusien julkaisujen myötä uudistuivat ja vakiintuivat. Luotiin perustoja monille kirjakielille – niin myös suomelle. Jälkeenpäin historiankirjoituksessa määriteltyjen aikakausien näkökulmasta painettujen suomenkielisten teosten myötä meillä murtauduttiin keskiajalta uudelle ajalle.
Kynällä kyntäjät – Arkistoaineistoista tutkimukseksi ja verkko-oppimisaineistoksi
Tammikuussa tänä vuonna SKS julkaisi verkkoaineiston Kynällä kyntäjät, joka valaisee suomalaisten kirjoitustaidon ja laajemmin kirjallistumisen historiaa. Hankkeessa on muokattu useiden tutkimusprojektien tuloksia yleistajuiseen muotoon. Sivustoa ja siihen liittyviä tehtäviä laadittaessa huomioitiin erityisesti yläkoulujen ja lukioiden opetuksen tarpeet, mutta sivustolta löytyy merkityksellistä sisältöä kaikille Suomen historiasta ja sen kirjallisen kulttuurin vaiheista kiinnostuneille.
Olen saanut olla monta vuotta mukana kirjoittamisen historiaa valaisevissa projekteissa ja viimeksi verkkoaineiston valmistelussa. On hyvä hetki katsoa taaksepäin: mistä ”kaikki” sai alkunsa, ja millaista on ollut tutkimustyö verkkoaineiston taustalla?
Nälkätalvi 1868 ja muita aikalaistekstejä entisaikojen elämästä
Nyt nähtiin nälkään kuolevain luonto. He nälkäiset ei luulleet ensinkään kuolevansa, olivat toimissaan olevinaan eikä tunteneet huonouttaan, toivoivat piankin työhön kykenevänsä kuin wan ruokaa saisivat. [- -], wan kuin ruokaa saivat kuolivat pian muutaman tunnin ja minuuttienkin sisään. – Lukkari Tahvo Huttunen Aika-Kirjassaan talvella 1868.
Perheen lisääntyminen minulle yhä enenee, ja samalla isän kalliit velvollisuudet. Puolisoni onnellisesti synnytti tyttö lapsen; nämät ovat hyvin helliä kohtia. Lasten hoito ja kasvatus itsessänsä on kyllä huolen ja surun alainen, vaan samalla iloinen, ja välistä hyvin hupasa. – Talonpoika Juho Kaksola päiväkirjassaan 30.4.1872