Eri puolille Eurooppaa syntyi 1800-luvun alkupuoliskolla instituutioita, jotka siirsivät suullisen paikalliskulttuurin osaksi kirjallista nationalistista kulttuuria. Yksi niistä oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vastaavia prosesseja on tapahtunut eri aikoina ja eri puolilla maapalloa, kuten Alexander Beecroft on osoittanut teoksessaan An Ecology of World Literature. Hänen mukaansa ajatus ”vernakulaarista”, kirjaimellisesti käännettynä kotikutoisesta tai omaehtoisesta kulttuurista, kielestä ja kirjallisuudesta, on syntynyt moneen kertaan vanhan maailman sivilisaatioissa Kiinasta ja Intiasta Eurooppaan. Kulttuurin kerrostumien eriytymisen ja kirjallistumisen edellytyksenä ovat olleet toisistaan erkaantuneet kosmopoliittinen, oppineen eliitin ja sen erityiskieleen kuten mandariinikiinaan, sanskriittiin tai klassiseen kreikkaan perustuneet kielet ja kulttuurit. Antiikin välimerellisessä maailmassa kreikka oli eliitin sivistyskieli ja se säilyi sellaisena läpi Rooman valtakunnan mahtiaikojen. Latina edusti yhtä monista vernakulaareista, vaikka se kirjallistui ja nousi vallan kieleksi. Latinan termi vernaculus viittaa arkiseen kotiorjien kieleen ja sitä käytettiin myös tarkoittamaan vaikkapa Rooman kaupungille ominaista kielenpartta. Termin pohjalla on kotona syntynyttä orjatarta tarkoittava sana verna. Vasta keskiajalla läntisen kristikunnan piirissä uskonnollisen kultin ja kirkollisen hallinnon kieleksi omaksuttu latina muuttui lopulta kosmopoliittiseksi oppineiden ja eliittien sivistyskieleksi.
Kotikutoinen suuri ja pieni traditio
Kommentoi