Elävä kirjailija, elävä arkisto

Arkistosaliin tuli asiakkaaksi kirjallisuudentutkijakollega, joka kertoi anekdootin: Mika Waltarin kuoltua vuonna 1979 kirjallisuuden professori Kai Laitinen avasi yliopistolla praktikumin toteamalla tapahtuneen ja lisäämällä, että nyt voidaan tämänkin kirjailijan tuotanto asettaa paikalleen.

Kirjallisuudentutkijoita juttu naurattaa, ehkä siksi, että ajatus on niin tuttu: kuollut kirjailija on parempi tutkimuskohde kuin elävä. Kuollut kirjailija ei julkaise enää uusia romaaneja, joiden myötä tuotannon kokonaisuus muuttuisi. Ja vaikka kirjailijaa ei pidetäkään teostensa tulkkina ja selittäjänä, jotain vapauttavaa voi olla siinä, että tämä ei ole enää teoksistaan tehtyjä tulkintoja edes kuulemassa. Parhaassa tapauksessa jäljellä on sopivasti arkistoaineistoa, johon tulkinnat niin teoksista kuin elämästäkin voi perustaa – kirjailijan väittämättä vastaan tässäkään.

Lue loppuun