Miten monikielisessä ympäristössä kasvanut kirjailija valitsee kielensä? Miten kielen valinta vaikuttaa kaunokirjalliseen ilmaisuun? Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa ”T-Bone Slim and the transnational poetics of the migrant left in North America” (2022–2023) tutkimme amerikansuomalaisen kirjailijan T-Bone Slimin ylirajaisia verkostoja. Hän kirjoitti ja julkaisi tekstinsä englannin kielellä, mutta vaikutti amerikansuomalaisessa yhteisössä suomennettujen kolumniensa välityksellä. T-Bone Slim kuoli 81 vuotta sitten (11.5.1942) hukkumalla East Riveriin New Yorkissa.
Avainsana-arkisto: kirjailija
Alex Matsonin matkassa
Tapasin Alex Matsonin Tampereella keväällä 1969. Nuorena opiskelijana astelin haastattelemaan 80-vuotiasta kirjailijaa tämän kotiin ‒ pro gradu -tutkielma oli valmisteilla. Olin jo lukioaikana lukenut Matsonin Romaanitaiteen ja ihaillut hänen romaanitulkintojaan. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin voi sanoa, että Matson on ollut suomalaisen kirjallisuushistorian tärkeimpiä mutta myös omaperäisimpiä taustavaikuttajia. Hän oli kansainvälisyyden edelläkävijä vahvasti kansallisena aikana.
Lauri Viidan järkytys
Lauri Viita järkyttyi, kun vanha kaveri ja oppipoika Väinö Linna kirjoitti suuren suomalaisen romaanin. Se olikin Linna, joka sai kansalliskirjailijan maineen, ei Viita.
Suomi kohtasi Ruotsin yleisurheilumaaottelussa Helsingissä vuonna 1946. Lauri Viita matkusti Tampereelta pääkaupunkiin junalla, missä hän tutustui kirjailija Ilpo Kaukovaltaan. Kaukovalta oli junassa ihmetellyt kovaäänistä puhujaa, joka ei ollut säästellyt sanojaan. Puhuja oli mennyt junanvaunun rapulle tupakalle ja tiesi kovasti urheilusta. Kaukovalta innostui havaitessaan erikoisen persoonan olevan kirjallisuudesta kiinnostunut. Hän vaikuttui miehen voimakkaista ja intohimoisista näkemyksistä ja kutsui tämän Tampereen kirjaston kirjallisuuspiiriin.
Elävä kirjailija, elävä arkisto
Arkistosaliin tuli asiakkaaksi kirjallisuudentutkijakollega, joka kertoi anekdootin: Mika Waltarin kuoltua vuonna 1979 kirjallisuuden professori Kai Laitinen avasi yliopistolla praktikumin toteamalla tapahtuneen ja lisäämällä, että nyt voidaan tämänkin kirjailijan tuotanto asettaa paikalleen.
Kirjallisuudentutkijoita juttu naurattaa, ehkä siksi, että ajatus on niin tuttu: kuollut kirjailija on parempi tutkimuskohde kuin elävä. Kuollut kirjailija ei julkaise enää uusia romaaneja, joiden myötä tuotannon kokonaisuus muuttuisi. Ja vaikka kirjailijaa ei pidetäkään teostensa tulkkina ja selittäjänä, jotain vapauttavaa voi olla siinä, että tämä ei ole enää teoksistaan tehtyjä tulkintoja edes kuulemassa. Parhaassa tapauksessa jäljellä on sopivasti arkistoaineistoa, johon tulkinnat niin teoksista kuin elämästäkin voi perustaa – kirjailijan väittämättä vastaan tässäkään.