Missä Kalle Päätalon kirjassa käymäläreissu kestää kymmenen sivua? – Taivalkoskella pidetyn Päätalo-tietovisan lämmittelykysymyksen oikea vastaus on tietenkin, että ei missään.
Käymäläreissukysymys toi mieleeni, että Päätalosta on voimakkaita mielipiteitä usein niilläkin, jotka eivät hänen tuotantoaan tunne. Olen havainnut ainakin kolmenlaista suhtautumista Päätaloon. Ensinnäkään Päätalon kirjoihin ei haluta tarttua ollenkaan. Toisaalta taas osa on yrittänyt lukea niitä joskus ja luovuttanut. On tietysti myös niitä, jotka Päätalon kerronta on tempaissut kerralla mukaansa.
Kielentutkimuksessa ammennetaan monenlaisista puhutuista ja kirjoitetuista aineistoista. Niihin on tallentunut ihmisten kielenkäytön lisäksi jälkiä myös muunlajisten kanssaeläjien läsnäolosta. Jälkiä seuraamalla piirtyy kielentutkimuksen aineistoista – ja kielestä itsestään – esiin monenlaisia lajienvälisen yhteiselon ilmentymiä. Näitä tutkitaan kokoomateoksessa Kieli ja eläin: Vuorovaikutusta ja kielioppia monilajisissa yhteisöissä.
Globalisaatio on luonut kielellisesti ennennäkemättömän monimuotoisen yhteiskunnan. Superdiversiteetin seurauksena vieraskielisten asukkaiden määrä etenkin suurten kaupunkien alueilla on noussut jyrkästi viime vuosikymmenten ajan. Samanaikaisesti vanhojen vähemmistökielten puhujien osuus väestöstä on monesti kääntynyt laskusuuntaan. Kielellisesti monimuotoiset alueet ovat vastanneet vieraskielisten ja virallisten vähemmistökielten puhujien tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin eri tavoin.
Väitöstutkimukseni tarkastelee monikielisten perheiden kokemuksia kahdessa kaksikielisessä kotikaupungissani: Cardiffissa ja Helsingissä. Halusin vertailla näitä kahta monikulttuurista pääkaupunkiseutua, koska virallisesta kaksikielisyydestä huolimatta maiden kielipolitiikat eroavat rajusti toisistaan. Suomen kielipolitiikka panostaa vieraiden kielten oppimiseen koulussa ja vieraskielisten koululaisten tukemiseen, unohtamatta suomenruotsalaisten asemaa. Wales taas keskittyy täysillä kymrin kielen vahvistamiseen.
Kun nykyään kolmikymppinen Heikki muutti kouluiässä Pohjois-Karjalasta pääkaupunkiseudulle ja huusi pallopelin melskeessä ”polttakkee”, luokkakaverit ivailivat hänen murteestaan. Yhtä lailla kielensä vuoksi kiusatuksi tuli 1940-luvulla syntynyt karjalankielinen Anneli sodanjälkeisessä Savossa. Markku on sen sijaan kokenut voivansa käyttää omaa kaakkoishämäläistä murrettaan tilanteesta riippumatta. Siinä missä kuopiolainen Emmi hehkuttaa murteiden arvostuksen nousua, Etelä-Savosta kotoisin oleva Timo ei kaihda kertoa, että häntä länsirannikolla puhuttavat murteet ärsyttävät.
Kuopiolainen Emmi arvostaa suomen kielen rikkautta ja nauttii kielellä leikittelystä Hän käyttää päivittäin englantia, ja työssään yrittäjänä hän kuulee erilaisia kieliä. Kuva: Sakari Röyskö.
Tällaisia ja lukemattomia muita yksityiskohtia paljastuu Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hankkeen haastatteluaineistosta, jota olemme viime vuosina tutkineet. Tämän aineiston kautta pääsee kurkistamaan laajasti eri-ikäisten ja -taustaisten Suomessa asuvien kielelliseen historiaan ja esimerkiksi eri kielten käyttöä ja monikielisyyttä koskeviin kokemuksiin, joista edellä on välähdyksiä. Yksityiskohdat ja yksittäiset kokemukset linkittyvät joskus yllättävästikin toisiinsa. Myös haastattelupuheen variaatio tarjoutuu tutkimuksen kohteeksi.
Kello pirisi koulun päättymisen merkiksi kolmen aikaan iltapäivällä. Kymrinkielisen ala-asteen edustalla velloi massa äitejä, isiä, lastenhoitajia ja isovanhempia noutamassa koulun kuuttasataa sinikeltaisiin koulupukuihin puettua pikkukoululaista − täällä Walesissa harva alakoululainen saa kulkea koulumatkoja ilman aikuista. Kolmevuotias poikani Lucas ryntäsi paikalle, tökkäsi koulun logolla varustetulla kirjalaukulla reiteen ja vaati eväitä kiukkuisen kaoottisella koodinvaihdolla:
− Fi eisiau bwyta rhywbeth! I’m so hungry. Nyt heti! − Heippa vaan rakas. No, otatko vaikka omenan? − Joo, diolch äiti. Nälkä!
Unkarilainen
kirjailija ja kääntäjä Sándor Lénárd (1910–1972) eli merkillisen elämän. Hän
pakeni ensin Hitlerin valtaannousua Italiaan ja sieltä edelleen Brasiliaan,
jossa hän harjoitti lääkärin tointa ja kirjoitti siinä sivussa runoutta ja
esseistiikkaa. Hänen käännöstuotannossaan huomiota kiinnittää latinannos Nalle
Puhista, joka ilmestyi nimellä Winnie
ille Pu 1950-luvulla ensin New Yorkissa, sitten Sao Paolossa ja vasta
1990-luvulla Unkarissa. Tuoreessa monikielisyyttä tutkivassa Kielten
ja kirjallisuuksien mosaiikki -teoksessa (SKS 2019) tarkastelen latinan
kielen uudiskäyttöä moderneissa runokokeiluissa ja käännöksissä, joista
tunnetuimpia on juuri latinankielinen versio A. A. Milnen pienipäisestä ja
filosofeeraavasta karhusta. Mitä tapahtuu, kun modernia kirjallisuutta tai sellaisia
vaikeasti kääntyviä teoksia kuin nonsense-klassikko Alice in Wonderland käännetään ”taaksepäin” latinaksi? Voiko vanha
auktoriteettien kieli herätä uudelleen henkiin tällaisten kirjallisten kokeilujen
myötä?
