Käänteentekevää

Alussa olivat Elias Lönnrot, Kalevala ja Kalevalan toisinnot. Lönnrotin tarkoituksena oli koota koko Kalevalan lähdeaineisto, jotta eepoksen säkeitä voisi verrata niiden alkuperäisiin lähderunoihin. Vanhaan Kalevalaan (1835) Lönnrot liitti toisintoluettelon, mutta seuraavaan, Kalevalan laajennettuun laitokseen (1849) se jäi tekemättä. Lönnrotilla oli iduillaan käsitys Kalevalan ja sen lähdeaineiston suhteesta – ajatus, joka myöhemmin todentui kalevalamittaisten kansanrunojen kirjasarjassa Suomen Kansan Vanhat Runot, joissa runot on jaoteltu maantieteellisesti ja lajeittain.

Lönnrotin ja muutamien muiden toimijoiden jälkeen kuvaan astuivat Julius ja Kaarle Krohn. Ensimmäinen ja joidenkin mielestä myös suurin kansanrunoudentutkimuksen eli folkloristiikan paradigma sai alkunsa. Julius Krohn ja sittemmin hänen poikansa Kaarle Krohn kehittivät 1880-luvun tienoilta alkaen maantieteellis-historiallista metodia, jonka avulla voitaisiin selvittää kansanrunojen ajallista ja alueellista alkuperää ja leviämistä. Krohnien menetelmää on kuvattu tieteelliseksi ja kansainväliseksi läpimurroksi, joka muutti Kalevalaan pohjautuvan romanttis-idealistisen suhtautumisen kansanrunouteen kehitysopilliseksi. Tapahtui paradigmakäänne.

Lue loppuun

Suomalainen menetelmä

Bernard Chartreslainen, 1100-luvulla elänyt uusplatonistinen oppinut, kuvasi omaa opinharjoitustaan vertaamalla itseään ja kollegoitaan kääpiöihin, jotka seisovat jättiläisten hartioilla. Toteamusta on pidetty varhaisena esimerkkinä tieteen edistymistä koskevasta ajattelutavasta. Bernard tuskin tarkoitti samanlaista tieteellisen tiedon kasautumista kuin Isaac Newton, joka käytti samaa vertausta yli 500 vuotta myöhemmin. Sittemmin tieteellisen ajattelun ja tiedon muutoksia on kuvattu Thomas Kuhnin lanseeraaman paradigman käsitteen avulla. Tieteellinen tieto ei vain kasaudu, vaan yhtälailla kumoutuu. Uusi paradigma muuttaa koko maiseman toiseksi.

Ihmistieteissä kasautuminen ja kumoutuminen eivät ole yksiselitteisiä. Varhaisemmat tutkimustulokset ja tutkimustavat toki vanhenevat ja menettävät pätevyytensä, mutta humanistinen tutkija saattaa edelleen viitata 10, 50 tai jopa 100 vuotta vanhaan tutkimukseen muutenkin kuin oppihistoriallisena esimerkkinä erilaisesta ajattelutavasta. Yhtä lailla klassikkoihin ja vanhempiin paradigmoihin saatetaan palata – ne näyttävät uusilta, kun maisema niiden ympärillä on muuttunut. Klassikko voittaa myös aina oman irvikuvansa, joka on syntynyt oppikirjamaisista tiivistyksistä, yksinkertaistuksista ja kriitikoiden karrikoinnista. Sitä paitsi voimme sortua itsekin kritiikittömään itseymmärrykseen, jos emme havahdu huomaamaan, minkälaisten jättiläisten hartioilla tai hautakummuilla seisomme.

Lue loppuun