Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja. Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa makasi kuolleena.
Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon, nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat jäljet.
Tähän kuvaan päättyy Viija (1889), Kauppis-Heikin toinen romaani. Miten kouluja käymätön renkimies osasikin kirjoittaa noin, että tuntuu.