Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.
Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.