Vähäisiä lisiä
Ruotsalaisen Bo Kaspers Orkesterin Bo Sundström kertoi loppuvuodesta 2015 Helsingin Sanomain Nyt-liitteen haastattelussa, että hänen merkittävimmät lukukokemuksensa ovat olleet Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Tämä ei ehkä herätä kummemmin ihmetystä. Suuret suomalaiset klassikot, totta kai ne Ruotsissakin tunnetaan.
Tuntematon sotilas oli ilmestyessään 50-luvulla myös Ruotsissa suuri juttu, Nils-Börje Storbomin kääntämänä.
Mieleeni muistui YLEn puolisentoista vuotta sitten uutisoima Top20-lista Suomen vähiten uhatuista ja uhatuimmista ammateista. Vähiten uhanalaisiksi luokiteltiin esimerkiksi opetustoimen, terveyden- ja sosiaalihuollon sekä matkailupalvelujen ammatteja. Tilastossa uhanalaisimpia olivat eri alojen prosessityöt sekä asiakaspalvelutehtävät, jotka käsitykseni mukaan on enimmäkseen korvattu roboteilla tai ns. interaktiivisella palvelulla, jossa varsinaisen työn suorittaa asiakas itse.
Kirjallisuuden kääntäjän ammattia ei mainittu kummallakaan Top20-listalla. Näin ehkäpä siksi, että ammattikääntäjien määrä on liian pieni ylittääkseen tilastointikynnyksen. Tilasto ei kylläkään kerro koko totuutta, sillä maailma – myös maailmanlaajuinen kustannusmaailma – kieppuu muutosten pyörteissä. Mutta vaikka kaikentietävä ja -osaava Iso Gee on jokaisen käytettävissä, tuskin mikään itseään kunnioittava kustantamo turvautuu siihen.
Viikko sitten SKS:n tutkimusosastolla pidettiin 8. Variantti-verkoston kollokvio nimellä ”Käännökset, väännökset ja muut tekstien radikaalit muutokset”. Paikalla oli puhumassa useiden alojen tutkijoita, ja keskustelu oli innostunutta ja moniulotteista.
Itse en ole tätä aihepiiriä tutkinut, mutta esitykset olivat todella mielenkiintoisia ja inspiroivia. Radikaalien muutosten alle voidaan sijoittaa niin sovitukset, käännökset kuin väännöksetkin, niiden tarkemman määrittelyn tekee sitten kukin tutkija itse. Radikaaliksi tässä yhteydessä mielletään median vaihtuminen, esim. näytelmästä oopperaksi, romaanista elokuvaksi tai lauletusta kirjoitetuksi tekstiksi. Toisaalta ”vähempikin radikaalius” riittää, vaikkapa näytelmätekstin muuttaminen romaaniksi käsitetään sekin radikaaliksi muutokseksi. Useimmiten radikaalin muutoksen tekee taiteilija toisen taiteilijan teoksesta, mutta kyllä taiteilija voi tehdä sen myös omasta teoksestaan. Kääntäminen tuo tähän vielä oman puolensa; käytännössä kaikki käännökset ovat radikaaleja, sillä kääntäjän on pakko muokata tekstiä suuresti ja ovathan eri kieletkin radikaalisti erilaisia.
Maaliskuussa 2015 minulle annettiin mahdollisuus työskennellä kolme viikkoa Suomenlinnan residenssissä uuden käännökseni parissa. Hain residenssipaikkaa FILIlta, joka vuokraa kääntäjäresidenssiä varten tilat HIAPilta. HIAPin residenssivieraat ovat lähinnä kuvataiteilijoita, mutta meitä kääntäjiä oli siellä kaksi samaan aikaan: Irene Sorrentino Italiasta ja minä.
Toisin kuin useat muut residenssit, Suomenlinna ei ole syrjäinen paikka maaseudulla, vaan se on pääkaupungin kupeessa: lautalla pääsee saareen noin 15 minuutissa. Ja kuitenkin Suokki on kuin oma pieni maailma, melkein kuin asuisi kylässä jossa ihmiset tuntevat toisiaan ja autoja näkee vain harvoin. Asuntoni sijaitsi 10 minuutin kävelymatkan päässä lauttalaiturilta tyylikkäässä punatiilitalossa (kuvassa) ja siellä oli kaikkea, mitä tarvitsin: oma keittonurkkaus ja kylpyhuone, sänky ja tietysti työpöytä.
Miltä tuntuisi elää kolme viikkoa Suomenlinnassa? Tai kääntää täyden hiljaisuuden vallitessa, historiallisessa ympäristössä, vilkuillen välillä 1750-luvun linnoitusta ja 1800-luvun palatsia? Nyt voin vastata näihin kysymyksiin: oli ehdottomasti mahtavaa! Minut valittiin FILIn kääntäjäresidenssiin 2015. Sain asua ja työskennellä Suomenlinnassa HIAPin asunnossa kolme viikkoa (1.–22.3.).
Oma käännösprojektini residenssiaikana oli Minna Lindgrenin romaani Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014), joka on Ehtoolehto-trilogian toinen osa. Teoksen tapahtumapaikkana on Helsinki. Päähenkilöt ovat yli 90-vuotiaita naisia, jotka kiertelevät ympäri kaupunkia raitiovaunuilla, ja myös kirjailija itse on Munkkiniemestä kotoisin. Juuri näiden erityispiirteiden takia oli tärkeää, että käännöksessä on tietty ”stadilainen fiilis” ja sen saavuttamiseksi taustatyö oli olennaista.
Ensimmäiset työtehtäväni SKS:ssa olivat Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden 1985 avustamista. Edelleenkin 1985 on minun aikani suurisuuntaisin juhlavuosi: tapahtumia oli sadoittain kotimaassa ja maailmalla. – Enpä ollut Vatikaanissa, mutta yksi hauskimpia muistojani tuosta vuodesta on ministeri Jaakko Nummisen kuvaus siitä, kun hän ja professori Tuomo Pekkanen pääsivät ojentamaan Pekkasen kääntämän Kalevala Latinan paaville. Vähän ikävää, mutta oikeastaan aika kaunista on, että Nummisen kertomuksesta on vain muisto, ei dokumenttia.
Kun arkistoin vuotta 1985, ajattelin, että Kalevalan juhlinta on nyt sitten tässä. Seuraavan kerran juhlittaisiin 150-vuotiasta uutta Kalevalaa, mutta siihenhän oli aikaa 14 vuotta. Toisin kävi. Vuonna 1999 olin edelleen mukana.
Ei, Harry Potter ei ole tulossa pelastamaan Suomen kaivosteollisuutta, vaan tarkoitukseni on jatkaa keskustelua siitä, miten luemme kirjoista eri versioita, muttemme välttämättä huomaa sitä.
Käännöskirjallisuus tuo tähän soppaan oman lisänsä. Lähtökohtaisestihan jokainen käännös on alkuteoksen mukaelma tai tulkinta. Kun luemme käännöstä, saamme vain ohuen käsityksen alkuperäisestä teoksesta. Emme tiedä juuri mitään teoksen alkukielisistä ulottuvuuksista, emmekä tiedä, onko jotain käännetty virheellisesti tai jäänyt vahingossa pois. Jos havaitsemme jonkin käännösvirheen lukematta alkukielistä versiota, virheen täytyy olla jo todella paha. Toisaalta oikein huono käännös tekee tekstistä lukukelvottoman.