Harharetkiä toden ja tarun Helsingissä

Monestihan sanotaan, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keväinen residenssioleskeluni kääntäjänä Helsingissä osoitti ainakin, että todellisuus ja kaunokirjallisuus saattavat joskus limittyä niin saumattomasti, että niiden erottaminen toisistaan muuttuu vaikeaksi.

Tutkimustyöni alkoi jo Tukholman-laivalla, missä pääsin ensi kertaa toteamaan lukuisten valvontakameroiden läsnäolon, juuri sellaisten joita kuvataan toisessa työn alla olleessa romaanikäännöksessäni. En ollut aiemmin huomioinut niitä, vaikka olen liikkunut näillä laivoilla koko ikäni. Tästä alkoi toden ja tarun yhteensulautuminen, jonka varmasti jokainen tekstinkäsittelijä kohtaa siirtyessään fiktion tapahtumapaikalle. Syntyy pakkomielle tutkia perin pohjin myös kysymyksiä, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä käännöksen kieliongelmien kanssa. Kuoleeko todella, jos heittäytyy Lasipalatsin katolta? Miltä Siltamäen elementtitalot näyttävät?

Lue loppuun

Aivan erityinen paikka

Istun kirjallisuusarkiston keittiössä kahvilla ja katselen sisäpihalle. Ulkona kirkuvat lokit vievät ajatukset melkein kymmenen vuoden takaiseen kevääseen, jolloin olin harjoittelijana kirjallsuusarkistossa; silloin vastapäisen talon rännissä oli lokinpesä, jonka tapahtumia seurasimme päivästä toiseen. Intensiivinen, tärkeä kevät, jonka tapahtumista muistan yhtäkkiä paljon. Tämä on erityinen paikka, ajattelen.

Muutama vuosi sitten ilmestyi erityisen hieno kirja Helsingistä, Naisten Helsinki (Kvinnornas Helsingfors, Schildts 2010), kulttuurihistoriallinen opas Helsinkiin. Hankkeen takana olevan kulttuurifeministisen työryhmän esipuheessa sanotaan, että kirjalla on kaksi päähenkilöä, Helsinki ja kaupunkitilassa toimiva nainen.

Lue loppuun