Vähäisiä lisiä
Täst’ on kulta kulkenunna,
Täst’ on mennyt mielitietty,
Tästä armas astununna,
Valkia vaeltanunna;
Täss’ on astunut aholla,
Tuoss’ on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,
Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppiämpi,
Korpi kuutta kukkahampi,
Koko metsä mieluisampi,
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta.
(Kanteletar I: 174)
Lönnrotin korjauksilla ja lisäyksillä varustettu Kanteletar, ensimmäinen painos, toinen kirja. Lönnrotiana 47. KIA, SKS.
“Kantelettaren kokoonpanon viimeinen vaihe on havainnollisena esimerkkinä usein todetusta säännöstä, ettei kirjailijan pidä viimeisinä elinvuosinaan ryhtyä korjaamaan nuoruutensa ja miehuutensa aikana suorittamiaan töitä.”
Näin suorin sanoin kirjoitti Elias Lönnrotin elämäkerturi, Aarne Anttila, Lönnrotin viimeisestä kirjallisesta työstä. Viimeistellessään loitsurunojen kokoonpanoa 1870-luvun lopulla Lönnrot palasi laulurunoihin. Tekeillä oli uusi, korjattu ja laajennettu Kanteletar-painos. Työ jatkui aina Lönnrotin kuolemaan, kevääseen 1884, asti.
Kansallishuuma synnytti 1800-luvun alkupuoliskolla – ja toistuvasti sen jälkeen – hyödyllistä, hyödytöntä ja joskus vahingollista vipinää erityisesti nuorten miesten parissa. Suuri joukko lahjakkaita ja kaiketi myös vähemmän lahjakkaita intomieliä kierteli Suomen saloilla merkitsemässä muistiin runoja, lauluja ja suomen sanoja.
Juha Hurme on käsikirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatteriin näytelmän yhdestä näistä 1800-luvun kansallismielisistä hommaajista, D. E. D. Europaeuksesta, joka on jäänyt suurelta yleisöltä unohduksiin.
SKS:n avoimien ovien iltapäivään tarvittiin taannoin houkuttelevia arkistolähtöisiä graduaiheita. Hahmottelin listalle numerolla 7 seuraavan:
Tekniikan kehitys ja sen vaikutukset aineistoluovutuksiin. Kynällä, kirjoituskoneella, äänittäen, tietokoneella, omakustanteena, sähköpostitse, vastausalustalla, sosiaalisessa mediassa. Kirjoittamalla kerrotun suullisen perinteen ulottuvuudet.
Vielä ei aiheeseen ole tarttunut kukaan opiskelija. Extreme-esimerkkejä meillä hänelle riittäisi vuosikymmenten ajalta eri olomuodoista, joilla kirjoitusmerkit saadaan ainakin arkistoon saakka, useimmiten jopa ymmärrettävinä.
Mikä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on? Vuonna 1831 kaksitoista opetuslasta kokoontui ilman vapahtajaa. Aatteena oli jotakin sellaista, mistä myöhemmin on puhuttu kansallisuusaatteena tai nationalismina, romantiikkana. ”Stiftas ett sällskap!” Huudahdus ei ollut tavaton. Ylioppilaat ja intellektuellit olivat jo edellisen vuosisadan puolella perustaneet hyödyllisiä asioita ajaneita seuroja. Oli talousseuraa, lauantaiseuraa, pipliaseuraa ja muuta vastaavaa. Into oli yleiseurooppalaista.
Ahtaat ajat eivät toimintaa estäneet. Lupa kokoontumiseen saatiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston rehtorilta, nimeä varten luotiin suomen kieleen uudissana ’kirjallisuus’ ja jostakin saatiin hankittua kaappi kokousasiakirjojen ja muiden keräelmien säilyttämiseen. Pian julkaistiin jo kirjoja, ensin H. Zschokken teoksen suomennos Kultala ja sitten Kalevala.