Tapasin Alex Matsonin Tampereella keväällä 1969. Nuorena opiskelijana astelin haastattelemaan 80-vuotiasta kirjailijaa tämän kotiin ‒ pro gradu -tutkielma oli valmisteilla. Olin jo lukioaikana lukenut Matsonin Romaanitaiteen ja ihaillut hänen romaanitulkintojaan. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin voi sanoa, että Matson on ollut suomalaisen kirjallisuushistorian tärkeimpiä mutta myös omaperäisimpiä taustavaikuttajia. Hän oli kansainvälisyyden edelläkävijä vahvasti kansallisena aikana.
Kun nykyään kolmikymppinen Heikki muutti kouluiässä Pohjois-Karjalasta pääkaupunkiseudulle ja huusi pallopelin melskeessä ”polttakkee”, luokkakaverit ivailivat hänen murteestaan. Yhtä lailla kielensä vuoksi kiusatuksi tuli 1940-luvulla syntynyt karjalankielinen Anneli sodanjälkeisessä Savossa. Markku on sen sijaan kokenut voivansa käyttää omaa kaakkoishämäläistä murrettaan tilanteesta riippumatta. Siinä missä kuopiolainen Emmi hehkuttaa murteiden arvostuksen nousua, Etelä-Savosta kotoisin oleva Timo ei kaihda kertoa, että häntä länsirannikolla puhuttavat murteet ärsyttävät.
Kuopiolainen Emmi arvostaa suomen kielen rikkautta ja nauttii kielellä leikittelystä Hän käyttää päivittäin englantia, ja työssään yrittäjänä hän kuulee erilaisia kieliä. Kuva: Sakari Röyskö.
Tällaisia ja lukemattomia muita yksityiskohtia paljastuu Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hankkeen haastatteluaineistosta, jota olemme viime vuosina tutkineet. Tämän aineiston kautta pääsee kurkistamaan laajasti eri-ikäisten ja -taustaisten Suomessa asuvien kielelliseen historiaan ja esimerkiksi eri kielten käyttöä ja monikielisyyttä koskeviin kokemuksiin, joista edellä on välähdyksiä. Yksityiskohdat ja yksittäiset kokemukset linkittyvät joskus yllättävästikin toisiinsa. Myös haastattelupuheen variaatio tarjoutuu tutkimuksen kohteeksi.
