”Yxi hengellinen huwitus” – erään arkistolöydön henkiinherätyksen vaiheita

Perheeni kotiutui kaksivuotiselta Saksan matkalta kesällä 2016, ja minun oli aika palata kansanmusiikin lehtorin työhöni Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan. Sain heti syksyn alussa mukaansatempaavan sähköpostin SKS:sta. Minua pyydettiin valmistamaan soivaan muotoon yksi seuran arkiston kätköistä löytynyt, 1800-luvun alussa erään naisen sepittämä 31-säkeistöinen virsiteksti. Esitys olisi tulevan vuoden tammikuussa Tieteiden yön tapahtumassa.

Saamani kutsu esiintymään SKS:n tilaisuuteen kirvoitti idean laajentaa valmistettava esitys isommalle ryhmälle, ja niin oli kurssi-idea syntynyt. Ryhmä koostui lopulta itseni lisäksi kuudesta asiasta kiinnostuneesta ammattimuusikosta. He olivat FM, kanttori Kaisa Kautto Janakkalasta, MuT, kansanlaulaja Sirkka Kosonen Keravalta, MuM, laulaja Tero Pajunen Helsingistä, FM, MuK, opettaja Selja Purovaara Helsingistä, jatko-opiskelija, kanttori, säveltäjä Sirkku Rintamäki Espoosta ja maisteriopiskelija, kanteletaiteilija Eva Väljaots Helsingistä/ Virosta.

Kävimme kurssilla läpi suomalaisen virren ja kansanveisuun historiaa ja opettelimme kansanomaista veisuutyyliä, jolla tulevan esityksemme halusin värittää. Syksyn puolivälissä oli sitten aika ottaa esille kurssin soiva tavoite, eli ”Kaisan virsi” numero 1 ”Niin mahdan minä myös”, joka sisältää oheen merkittyihin raamatun säkeisiin viitaten naisten erinäisiä tilanteita ja tekosia. – Esitys on kooste erilaisista toteutustavoista: perinteinen melodia/ Tero Pajusen säveltämä melodia (Selja Purovaaran sovittama stemma)/ neliääninen sovitus käsikirjoituksesta/ improvisointia perinteiseen sävelmään/ perinteinen sävelmä. Sovitus ja esitys Kaisan virsi -ryhmä. 

Lue loppuun

Kohtalokkaat vedenhaltiat

Merenneidot ovat monille tuttuja niin kirjallisuudesta, elokuvista kuin muustakin taiteesta ja populaarikulttuurista, mutta millaisia ovat suomalaisen kansanperinteen merenneidot ja muut vedenhaltiat? SKS:n arkistosta löytyy runsaasti erilaisista vedenhaltioista kertovaa mielenkiintoista aineistoa eri puolilta Suomea. Tavallaan ei ole yllättävää, että vedenhaltioista kerrotaan niin paljon, onhan Suomi täynnä järviä ja meren äärellä. Kansanperinteen mukaan vedessä, kuten monissa muissakin paikoissa, ajateltiin olevan omat haltiansa.

Vedenhaltioita kutsuttiin aineistossa monilla eri nimillä, kuten vetehinen, näkki, vedenneito, tai esimerkiksi norjankielisestä havsfru-sanasta juontuen aavruuva. Varmasti tunnetuin vedenhaltian olomuoto on kalanpyrstöinen, nuori kaunis neito. Tällainen on suomalaisenkin kansanperinteen vedenhaltia usein. Vedenneidoilla oli aineiston mukaan usein tapana istua rantakivellä kampaamassa erikoisen pitkiä hiuksiaan ja peseytyä heitellen suuria rintojaan olkiensa yli. Vedenhaltia saattoi kuitenkin olla myös pyrstötön ihmismäinen hahmo, kuten vanha, parrakas ukko. Se saattoi yhtä hyvin myös ilmestyä jopa eläimen, kuten kalan, ketun tai käärmeen hahmossa.

Lue loppuun