Soittimen paikka on soittajan käsissä

Seinällä roikkuu tuohitorvi. On roikkunut pitkään, vuosikymmeniä ellei vuosisadan. Olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, henkisen kansankulttuurin aarreaitassa, jonne kulttuuria on kerätty teksteinä, kuvina ja äänitteinä – ja jossa soittimen paikka on seinällä.

Seinäkoristeellakin on tarinansa. Se on nimittäin truba, jonka kansanmusiikintutkija A.O. Väisänen osti keruumatkallaan Inkerissä vuonna 1914. Vaikka soitin ei kuulu SKS:n varsinaisiin perinnekokoelmiin, sillä on läheinen suhde useisiin seuran kokoelmissa oleviin aineistoihin. Soittimesta näyttääkin lähtevän monta näkymätöntä lankaa eri puolille taloa.

Lue loppuun

Karjasoitto

Vuoden 1914 kesällä musiikkitieteen ylioppilas A. O. Väisänen lähti toista kertaa tallennusmatkalle Viron kaakkoiskulmaa kohti, Setumaalle. Setumaalta matka jatkui Länsi-Inkerin kautta kauas Mordvaan. Inkerissä Väisänen piipahti vain kuusi päivää. Sinä aikana hän tallensi merkittävimmän tunnetun paimensoitinsävelmistön ja inkeriläisen soitinmusiikin aineiston. Mukanaan miehellä oli tuolloin mitä uudenaikaisin äänityslaite fonografi.

Väisäsen aineistossa on monia kiehtovia lajeja ja soittajia. Se piirtää inkeriläisestä musiikista aivan toisenlaisen kuvan kuin aiempien tallentajien runosävelmien ja rekilaulujen nuotinnokset. Väisäsen Inkeri oli paimensoiton, tanssisävelmien ja sotilassoittokuntien maailma. Soittimina oli erilaisia puhaltimia, kaksirivinen haitari (pilli) ja balalaikka, tuon ajan tyypillisimpiä kansansoittimia. Sävelmät ovat mikä mistäkin: perinteisiä paikallisia sävelmiä, venäläisiä, virolaisia ja ympäri Eurooppaa kulkeutuneita sävelmiä sekä Väisäsen rakastamia improvisaatioita.

Lue loppuun