Tietoja Vesa Kyllönen

FT Vesa Kyllönen toimii palvelusuunnittelijana SKS:n kirjastossa. Ensyklopedista romaania käsittelevän väitöskirjansa jälkeen hän suuntaa liikenevää huomiotaan kotimaiseen kirjallisuuteen, kriittiseen teoriaan ja fenomenologiaan.

Aavistus vesillä

Kuoleman aihe kulkee vahvana uurteena läpi Eeva-Liisa Mannerin tuotannon, mutta runoilijan viimeisessä kokoelmassa, Kuolleissa vesissä (1977) se voi olla kolkoimmillaan. Hyvin toismaailmallinen teos ainakin on: runoissa puhuva minä vaikuttaa olevan ikään kuin irtaantunut tästä elämästä, ei aivan vielä kuollut muttei toisaalta enää elossakaan, ainakaan toisten keskessä. Muita ihmisiä – tai ihmisiksi katsottavia – ei kokoelmassa juurikaan tapaa, ja elon viljaa katsotaan muutenkin kuin ulkoapäin, lyhyenä välähdyksenä.  Ihmiskehon tuo minä tuntuu jo tietävän luonnostaan hauraaksi aineeksi, hengen kiusatuksi salamaksi pullossa, joten suhde ihmisyyteen – vaikkapa kehollisesti ulottuvaisena, aivan tietynlaiseksi tunnistettavana eloisuutena – vaikuttaa olevan katkolla. Valosta ja aineesta kuuluu näet ihmiselämä tehdyn, ja ”kevyesti ja helposti” se himmenee, ohenee, poistuu takaisin valoon.

Kuolleet vedet seisovat, elämä on jollain tapaa rauennut tai raukeamassa, ja koska seisovasta vedestä sopii William Blaken Helvetin sananlaskuja muistaen odottaa vain myrkkyä, ei Mannerin viimeisen kokoelman tunnelmaltakaan parane odottaa kovinkaan hersyvää, räiskyvää elämänjuhlaa, vaan pikemminkin vakavahenkistä kysymistä merkityksen perään. Mitä on tämä elämä ellei ”valon hostia lepäävän tuulen tarjottimella”? Mitä on tämä elämä ellei ”lumen loihtima kangastus” tai ”halun ja pelon uni”?

Lue loppuun

Eeva Joenpellon alirajainen Lohja

Tiärän mitä tiärän. Mut et sää ny yhren miähen tähren oisit järvee menny. Sul ku on talo ja olemist. Kyl täs sit olsivakki kaik järvet nii täys, et joku saisi köppi käres kiärtää ympärs rannoi ja örhii ruumei pysymää aloillas. Meinaa, et jos kaik vaiväki mensis järvee ain sillo ku miäl tekis.

Joillekin lukijoille Eeva Joenpellon Lohja-sarjassaan (1974−1980) hyödyntämä länsiuusmaalainen murre on ollut käymätön paikka, sen moinen kerronnan elementti, johon on – kuten tavataan sanoa – vaikea päästä sisään. Milloin se on koettu vähän rumana, milloin tarpeettomana tyylikeinona sävyttää korkeatasoista taideproosaa arkisella puheenparrella.

Lue loppuun

Seitsemän veljestä ilman seitsemää veljestä

Romaani järjestäytyy, luo rakenteita, taloutta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä alkaa panoraamakuvauksella Jukolan talosta, pihasta, taloudenpidon tolasta, mutta sitä seuraa itsensä veljessarjan järjestäminen. Osalle veljeksistä annetaan ikä, osalle fyysisiä ominaisuuksia, mutta kootaan heitä hiukan yhteenkin, ikään kuin yhdeksi talolliseksi: ”Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa […]”

Muutoin Kiven lukijat muistavat veljekset tietysti toukolalaisten herjalaulusta ”Seitsemän miehen voima”, jossa veljekset kuvataan tyyppeinä joita luonnehtivat pikemminkin erot kuin samuudet. Veljet siis nimenomaan poikkeavat toisistaan, ovat toisiinsa nähden ominaisuuksiltaan melko teräväpiirteisiä, helposti tunnistettavia, kuviteltavia hahmoja. ”Seitsemän miehen voima” onkin kuin lukuohje romaaniin, sillä sen kajahdettua esimerkiksi Lauria on vaikea muistaa muuna kuin mäyränä. Ei häntä Timoonkaan sekoita, vaikka nämä kaksosia ovatkin.

Lue loppuun

Mittumaarin aarnivalkeat

Mitä tullee jussista, mittumaarista, keskikesän pitkästä päivästä ja lyhyestä yöstä? Kukkiiko sananjalka, näkyykö aarnivalkeita? Sataako, paistaako, vai miettiikö ylipäänsä kenkään, mitä mahtavat luonnonmerkit sekä juhannusyön ihmeet enteillä?

Luultavaa sentään lie, että kun juhannusliikenteen humu hiljenee ja Lahdenseudun pullonkaula kerran narahdettuaan aukeaa, kun pakaasit puretaan ja sauna alkaa lämmetä, niin sekä hiljentyneissä kaupungeissa että satojen järvien rannoillakin on aikaa pysähtyä, ehkä viivähtää nauttimaan kesäillasta, ehkä toipua pitkästä keväästä, ehkä kokonaista sivilisaatiota määrittävästä tohinasta.

Lue loppuun

Hajamietteitä koronaviikoilta

Kyösti Wilkunan osin omaelämäkerrallinen romaani Vaikea tie (1915) kuvaa nuoren, talonpoikaistaustaisen ylioppilaan kehitystä ulkokohtaisesta sosialismista hänelle itselleen perinnöllisten, ”patriarkkaalis-pietististen vaistojen” ohjaamaan elämännäkemykseen. Siksi vaikea tie näyttää ainakin alkuun silmiinpistävän yksilölliseltä, keskushenkilö Markus Kaarlelan omakohtaiselta toiviolta. Kaksi tärkeää, jännitteitä synnyttävää juonnetta hänen kasvukertomuksessaan kuitenkin on. Ensinnäkin tuo tie käy läpi vuoden 1905 suurlakon, ja läpi Helsingin, ja toisekseen, kaupungissa omaksuttu vaihtuu suvulta saaduksi. Kaarlela siirtyy näet romaanin kuluessa ainakin nimellisesti tilasta toiseen, ulkoa sisälle, maailmallisesta humusta ikään kuin persoonallisempaan, sisimmästään kumpuavaan katsomukseen, kadulta kotiin. Tilat ja tiloihin liittyvät tunteet ovat siten hänen taipaleensa kannalta ratkaisevassa, alustavassa roolissa: ilman katuja ja niihin liittyviä epämukavuuden tunteita mitään siirtymää kodin rauhaan ei muodostuisi.

Lue loppuun