Tietoja Tuomas M. S. Lehtonen

Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus.

Vernan pyökit

Mitkä kaikki mielleyhtymät, esteettiset ja eettiset ihanteet, satunnaiset seikat tai eriaikaiset laskokset kuuluvat pyhään paikkaan? Vai kuuluvatko ne kaikki? La Vernan hiljainen ja kaunis pyökkimetsä Toscanassa tuo tahtomattani mieleen riitasointuisen mielteen toisen maailmansodan aikaisesta keskitysleiristä Buchenwaldista – halusin tai en. Kulkija lisää näkemäänsä ja kokemaansa omat assosiaationsa.

Lue loppuun

Yksilön kokemus, kelvollisuus ja SKS

Kun ensimmäiset pommit olivat marraskuun viimeisenä pudonneet Helsinkiin, hän juoksi koko matkan Arkadiankadulta Töölöntorille ja särkynyt lasi rahisi jaloissa. Perhe oli elossa ja kotitalo pystyssä. Neljä ja puoli vuotta myöhemmin hän pääsi kielloista huolimatta katsomaan kaatunutta veljeään ja tunnisti tämän mustasta tukasta. Kasvoista ei ollut mitään jäljellä.

Lue loppuun

190 vuotta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa

16. helmikuuta 1831 kokoontui Helsingissä joukko maistereita keskustelemaan ”suomalaisista kirja keinoista, liiantenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menohin”. Pari viikkoa myöhemmin kokouksen sihteeri Elias Lönnrot esitti seuralle nimen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Sana ’kirjallisuus’ keksittiin tätä nimeä varten.

Vuonna 1830 Ranskassa oli puhjennut heinäkuun vallankumous, Belgiassa syntyi kansannousu ja maa itsenäistyi Alankomaista 1831, marraskuussa 1830 Puolassa kapinoitiin. Kreikassa noustiin turkkilaisvaltaa vastaan ja maa itsenäistyi 1832. Vuoden 1831 kuluessa Isossa Britanniassa Michael Faraday keksi sähkömagneettisen induktion ja Charles Darwin lähti purjehtimaan Beaglella maailman merille. Vuonna 1835 julkaistiin ensimmäinen laitos Elias Lönnrotin Kalevalasta, jonka hän rakensi itsensä ja muiden keräämien karjalaisten, suomalaisten ja myöhemmin lisättyjen inkeriläisten kansanrunojen varaan. Puhoksella rakennettiin Suomen ensimmäinen höyrylaiva Ilmarinen vuonna 1833 – kalevalaista nimeämistä harrastettiin jo ennen teoksen ilmestymistä.

Lue loppuun

Tautiset ajat, inhimillinen sitkeys ja SKS:n perustaminen

Marraskuussa 1433 eräs Olaus Magni, Kirkkonummen kirkkoherra kirjoittautui ruttoepidemian koettelemassa Pariisissa yliopiston teologisen tiedekunnan jatko-opiskelijaksi. Olaus oli valmistunut viitisen vuotta aiemmin yliopiston filosofisesta tiedekunnasta ja saanut oikeuden ”opettaa kaikkialla”. Latinaksi licentia ubique docendi -termistä juontuvat myöhemmät akateemiset lisensiaatin ja dosentit arvot. Itse asiassa nimitys vastaa pääministerin Juha Sipilän taannoista tuohtunutta tokaisua ”kaiken maailman dosenteista”. Alun perin se tietysti tarkoitti niin yleispäteväksi ja vakavaksi osoitettua oppineisuutta, että sen katsottiin olevan käypää missä tahansa läntisen kristikunnan kolkassa.

Olaus täydensi opintojaan ylemmässä teologisessa tiedekunnassa myrskyisänä aikana: ruttoepidemian lisäksi oli meneillään Ranskan ja Englannin välinen 100-vuotinen sota. Pohjoisen perukoilta tullut jatko-opiskelija sattui kuulumaan vielä yliopiston englantilais-saksalaiseen kansakuntaan, joka oli poliittisesti epäluotettava ja jota yritettiin lakkauttaa. Kansakunnan talous oli kuralla ja vuoden 1434 tilinpäätös oli tappiollinen. Kansakunnan kokouksiin näyttää asiakirjojen perusteella osallisuneen vai kaksi tai kolme henkilöä: Olaus Magni Suomesta, Albertus Vorden ja Robertus Esschinc Hollannista. Luottamustehtävät jaettiin heidän kesken eikä Olauksen alku taloudenhoitajana ollut ruusuinen, mutta sittemmin hän eteni rehtoriksi asti ja toimi kansakuntansa edustajana Ranskan kuninkaan luo lähetetyssä lähetystössä. Aikanaan Olaus valittiin Turun piispaksi.

Lue loppuun

Kotikutoinen suuri ja pieni traditio

Eri puolille Eurooppaa syntyi 1800-luvun alkupuoliskolla instituutioita, jotka siirsivät suullisen paikalliskulttuurin osaksi kirjallista nationalistista kulttuuria. Yksi niistä oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vastaavia prosesseja on tapahtunut eri aikoina ja eri puolilla maapalloa, kuten Alexander Beecroft on osoittanut teoksessaan An Ecology of World Literature. Hänen mukaansa ajatus ”vernakulaarista”, kirjaimellisesti käännettynä kotikutoisesta tai omaehtoisesta kulttuurista, kielestä ja kirjallisuudesta, on syntynyt moneen kertaan vanhan maailman sivilisaatioissa Kiinasta ja Intiasta Eurooppaan. Kulttuurin kerrostumien eriytymisen ja kirjallistumisen edellytyksenä ovat olleet toisistaan erkaantuneet kosmopoliittinen, oppineen eliitin ja sen erityiskieleen kuten mandariinikiinaan, sanskriittiin tai klassiseen kreikkaan perustuneet kielet ja kulttuurit. Antiikin välimerellisessä maailmassa kreikka oli eliitin sivistyskieli ja se säilyi sellaisena läpi Rooman valtakunnan mahtiaikojen. Latina edusti yhtä monista vernakulaareista, vaikka se kirjallistui ja nousi vallan kieleksi. Latinan termi vernaculus viittaa arkiseen kotiorjien kieleen ja sitä käytettiin myös tarkoittamaan vaikkapa Rooman kaupungille ominaista kielenpartta. Termin pohjalla on kotona syntynyttä orjatarta tarkoittava sana verna. Vasta keskiajalla läntisen kristikunnan piirissä uskonnollisen kultin ja kirkollisen hallinnon kieleksi omaksuttu latina muuttui lopulta kosmopoliittiseksi oppineiden ja eliittien sivistyskieleksi.

Lue loppuun

Riimisi rupiset ja kalevalainen runo: omaehtoinen vernakulaari ja kirjallinen perinne

Vuonna 1984 Eppu Normaali julkaisi levyn Rupisia riimejä, karmeita tarinoita, jonka Martti Syrjän sanoittamassa nimikappaleessa laulettiin: ”Nyt reppu jupiset riimisi rupiset / Tai katkon sinulta nyörit / Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, / Kotona turhaan jaloissa pyörit”. Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa (8.5.2019) lainattiin Tuomari Nurmiota: ”Löysin sanat säkenöivät / kurkustani liekit löivät”. Kummankin laulun säkeet rakentuivat alkusointujen ja riimien varaan. Säkeiden alkusoinnut viittaavat kansalliseksi kulttuuriksi kanonisoituun kalevalamittaiseen runouteen, riimit sen sijaan ovat tämän päivän vernakulaaria, omaehtoista tai kotikutoista kulttuuria. Korkeakirjallinen kulttuuri hylkäsi mitallisen runomuodon ja loppusointujen käytön 1900-luvun puolimaissa muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Mitallisuus ja riimi siirtyivät osaksi populaarikulttuuria, ensin iskelmäsanoituksiin, sitten rock-lyriikkaan ja räppiin.

Näyttää siltä, että riimi oli alun perin vieras piirre suomalaisessa suullisessa runoudessa. Turun koulun rehtori ja Wittenbergissä opiskellut pappismies Jacobus Finno kertoi ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan esipuheessa, että

Lue loppuun

Omiminen, osallisuus ja omaisuus

Järjestin viime keväänä haltuuni päätynyttä kokoelmaa kirjeitä, muistiinpanoja, valokuvia ja kaikenlaisia lippusia ja lappusia 1840-luvulta 1990-luvulle. Kirjeet ja muistiinpanot oli kirjoitettu enimmäkseen ruotsiksi ja suomeksi, vaikka joukossa oli muunkielisiäkin tekstejä. Niistä hahmottui verkostoja ja ihmiskohtaloita, jotka ylittivät ennakko-oletusteni vastaisesti yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kielelliset ja maantieteelliset rajat – nämä ihmiset ja heidän yhteydenpitonsa olivat ylirajaisia paljon ennen kuin tuota termiä ”ylirajainen” on ollut tarjolla. Yhdessä ääressä oli 1890-luvun alussa suomussalmelainen pientilallinen, joka kirjoitti hädästään vihtiläistä kartanoa emännöivälle sisarelleen ja antoi samalla toisen veljen osoitteen Hancockissa, Minnesotassa. Joukossa oli myös Svenska Normallyceumista kirjoittaneen ja Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskelevan fennomaanisen kielenvaihtajan ostoslista ”Kirjallisuuden Seurasta” ilmeisesti aivan 1880-luvun alusta: Shakespeare, Vasenius, Kiven teokset, Kanteletar. Toisessa nipussa oli kirje Lead Citystä, Etelä-Dakotasta läheltä Wounded Kneen verilöylyn tapahtumapaikkaa ja vain vuosi sen jälkeen 1891.

Järjestämisen lomassa luin Olli Löytyn tuoretta teosta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle aavistamatta, että kirjasta nousisi kiihkeä kulttuurikeskustelu kaanonista, rakenteellisesta rasismista, ylirajaisuudesta ja appropriaatiosta. En tarvinnut mitään aasinsiltaa yhdistääkseni eteeni levittämäni kirjeet ja muistilaput tämänpäiväiseen kiistaan: 1800-luvun lopun suomalaiset kielestä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta olivat lastuja samassa maailmanlaajuisessa pyörteessä, jota Löytty pohtii setvimällä kirjallisuudentutkimuksen, kansallisten tieteiden ja kulttuuristen itsestäänselvyyksien vyyhtiä.

Lue loppuun

Hjalmar Linder ja 1918 vaikea perintö

SKS:n ja Suomenlinnan hoitokunnan seminaarissa kesäkuussa pohdittiin kulttuuriperinnön muistamisen vaikeutta, tämän päivän vihapuhetta sekä yrityksiä rakentaa dialogia erimielisten ihmisten ja ryhmien välille. Teemoja käsiteltiin kamarineuvos Hjalmar Linderin (1862–1921) kohtalon kautta. Hjalmar Linder uskaltautui julkisesti kritisoimaan valkoisten kostotoimia keväällä 1918, vaikka itse oli taustansa takia heitä lähellä. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään. Syyllisten etsimisen sijaan on olennaista pohtia miten ja miksi olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi.

Kansalais- ja sisällissodat ovat valitettavasti tuttuja länsimaisessa historiassa ja muissa sivilisaatioissa, esimerkiksi Kiinassa, kuten aatehistorioitsija David Armitage on todennut kirjassaan Civil Wars. A History in Ideas vuodelta 2017. Hänen aatehistoriallinen vertailunsa on tervetullutta luettavaa suomalaisesta näkökulmasta: sisällissodat ovat yleinen ilmiö ja niitä seuranneet tulkintakiistat oikeasta nimestä ovat tavanomaisia. Samalla tavalla Robert Gerwarthin teos The Vanquished: Why the First World War Failed to End vuodelta 2016 asettaa Suomen sisällissodan laajempaan yhteyteen osaksi Venäjän, Itävallan, Turkin, Saksan ja myös Brittiläisen imperiumien tuskallisia kouristuksia Armeniasta Irlantiin.

Lue loppuun

Perillä ilo ja haikeus – Kuninkaantien kävelyhaaste 4

Kuninkaantien kävelyhaaste Turusta Helsinkiin on osa Syöpäsäätiön 70-vuotisjuhlaa ja keräystä. Tavoitteena on kerätä varoja tutkimukselle, jotta estäisimme ketään kuolemasta syöpään tulevaisuudessa Suomesta.

Saavutimme eilen patikkaretkemme määränpään. Olimme kulkeneet noin 250 kilometriä kahdeksassa päivässä Turusta Paimioon, sieltä Saloon, Perniön Latokartanoon, Fiskarsiin, Snappertunaan, Inkoon Westerby Gårdiin, Kirkkonummen Jorvakseen ja lopulta Konalaan Helsinkiin. Olimme seuranneet vanhan Suuren rantatien eli Kuninkaantien linjaa niin kuin se näkyy 1700-luvun Kuninkaankartastossa. Joskus eri aikojen uudet tiet pakottivat meidät pois vanhalta tiepohjalta, joskus teimme tarkoitukselle poikkeaman. Yövyimme keskenään erilaisissa ja joka kerta erilaisuutensa vuoksi mainiolta tuntuneissa majapaikoissa: kansanopistossa, hotellissa, joka oli alun perin tehtaanjohtajan asunto, vanhassa 1800-luvun alun majatalossa, nuorisoseurantalon tuntumaan pystytetyissä lomamökeissä, vanhassa kartanossa ja entisessä pankin kokouskeskuksessa. Joskus oli pakko palata taksilla edelliseen yöpaikkaan ja pyytää seuraavaksi päiväksi kyyti samaan pisteeseen. Kuljettaja ihmetteli, miksi emme ajaisi saman tien perille seuraavaan yösijaan. En tiedä, vakuuttivatko selityksemme patikoinnista häntä.

Lue loppuun

Matkakumppanuus – Kuninkaantien kävelyhaaste 3

Kuninkaantien kävelyhaaste Turusta Helsinkiin on osa Syöpäsäätiön 70-vuotisjuhlaa ja keräystä. Tavoitteena on kerätä varoja tutkimukselle, jotta estäisimme ketään kuolemasta syöpään tulevaisuuden Suomessa

Kuudes päivä kävelty, takana taas kaksi noin kolmenkymmenen kilometrin taivalta ensin Fiskarsista Pohjan pitäjästä Snappertunaan Raaseporin linnan tuntumaan ja sieltä seuraavana päivänä Westerby Gårdiin Inkooseen. Toukokuulle epätavallinen lämpö ja kirkas keli jatkuivat. Omenapuut, syreenit, tuomet, rypsit ja lukemattomat muuta kasvit kukkivat. Maailma ympärillä tuoksui. Aamuvarhain ja illalla käet, laulurastaat, satakielet ja monet minulle tuntemattomat linnut lauloivat. Kevään ja alkukesän tunnusmerkit olivat kaikki samanaikaisia, kun myöhäinen talvi oli vaihtunut lyhyen alkukevään jälkeen täyteen kesään. Osalle kulkijajoukostamme lämpö oli mieluisaa, mutta osa koki sen uuvuttavana. Iltapäivän kuumina hetkinä metrit ja kilometrit tuntuivat venyvän tavallista pitemmiksi ja silloin lämpöaalto saattoi tuntua kaikista liialliselta.

Lue loppuun