Vähäisiä lisiä
Tieteen kielet ovat monet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustettaessa tiedettä tehtiin Suomessa ainakin latinaksi, ruotsiksi, saksaksi ja ranskaksi. SKS:n alkuperäinen tunnuslausekin oli latinaa, ”Credite posteri”, jonka voi kääntää ”uskokaa tai luottakaa tähän” ennen kuin se muotoiltiin muotoon ”Pysy Suomessa pyhänä”.
Viime vuonna käytiin vilkasta keskustelua siitä, mitä SKS:n tulisi vastaisuudessa tavoitella ja painottaa. Työstimme uutta strategiaa ja joku kysyi, eikö sivistyksen tulisi olla seuran keskeisin arvo. Sanaa ”sivistys” ei käytetä seuran säännöissä, joissa puhutaan tieteestä, kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä. Sanaa ei löydy edellisestä eikä aiemmista 2000-luvulla tehdyistä strategioista.
Elämme Euroopassa raskaita aikoja. Sodan, pakolaisuuden ja väestönsiirtojen kauhut ja kärsimykset ovat läsnä toisin kuin kertaakaan tällä vuosituhannella, vaikka muualla maailmassa niitä on riittänyt kaiken aikaa. Kertomukset inkeriläisten kokemista epäoikeudenmukaisuuksista, karkotuksista ja muista kauhuista tuntuvat väistämättä läheisemmältä kuin muissa oloissa. Yhtälailla on karmivaa kuunnella, miten eri tavoin Neuvostoliittoon Stalinin valtapiiriin päätyneille suomalaisille kävi. Vallan rattaisiin, pakolaisuuteen tai sodan myllerryksiin joutuminen on aina ja kaikkialla onnettomuus, mutta on inhimillistä ja ymmärrettävää, että lähellä tai läheisille tapahtuneet kauhut koskettavat vielä enemmän. On tärkeää, että muistamme mitä kaltaisillemme on käynyt. Luulen ja toivon, että se herättää meissä kyvyn myötätuntoon myös kauempana kärsiviä kohtaan. Lisäksi toivon, että ymmärrys menneisyyden kurimuksista auttaa meitä suunnistamaan tulevaa kohti.
Nelisenkymmentä vuotta sitten työskentelin silloisessa Valtionarkistossa eli nykyisessä Kansallisarkistossa vahtimestarin tuuraajana. Historian- ja kirjallisuuden opiskelijalle oli mielekästä kurkistaa sisään siihen, miten arkisto varsinaisesti toimii. Pelkästään tutkijasalissa hankittu ymmärrys arkistosta on yhtä pinnallinen kuin kirjantekijän ymmärrys on kirjojen kustantamisesta. Työhöni kuului mm. kosteuden mittaaminen arkiston eri tiloissa, asiakirjojen kaukolainasalkkujen pakkaaminen, lähettäminen ja vastaanottaminen sekä asiakirjojen noutaminen sekä maanpäällisistä että maanalaisista säilytystiloista. Olen eksynyt käytäviin ja olen jäänyt jumiin maanalaisiin kerroksiin nousevaan hissiin.
Ehuru vårt lands litteratur har att uppvisa flere förtjenstfulla biografiska arbeten öfver enskilda personer och ett genom mycken mödosam forskning sammanbragdt biografiskt material, sakna vi dock ännu en omfattande, frö den större allmänheten egnad samling af lefnadsteckningar, genom hvilken materialet kunde göras fruktbärande. (Finland minnesvärde män. Företal, s. III, Helsingfors 1853)
Vuonna 1853 julkaistun Finlands minnesvärde män eli Suomen muistamisen arvoisat miehet esipuhe jatkuu pohdinnalla siitä, miten suomalaisten osuus Ruotsin ja Suomen historiassa saadaan näkyviin juuri elämäkertojen avulla, vaikka se ensisijaisesti tapahtuukin kulttuurihistorian saralla (äfvensom derföre att den äger närmasta samband med kulturhistorien, p. III). Suomen poliittinen historia on esipuheen kirjoittajien mukaan yksinomaan Ruotsin historiaa, mutta kulttuurin kehitys ja leviäminen on oman kansan tekoa. Suomen kulttuurin luojat ja levittäjät on siis pelastettava unohdukselta. Heidän elämäkerroistaan saadaan ainekset Suomen kansan yleiselle historialle. Esipuheen näkemys heijastelee Zachris Topeliuksen Pohjalaisessa osakunnassa 9. marraskuuta 1843 luetun ja Joukahaisessa 1845 julkaistun kilpakirjoituksen Äger Finska Folket en Historie näkemyksiä.
Pari sataa vuotta sitten Euroopassa suurvallat – ja vähän pienemmätkin – olivat piirrelleet rajoja reippaalla kädellä uudestaan. Ikävä kyllä tämä ei tapahtunut sisäsiististi piirustuspöydän äärellä, vaan esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nykyisen päärakennuksen kohdalla kaupungin talot paloivat kivijalkaa myöten. Ihmisiä kuoli, he ruhjoituivat, paloivat tai jäivät kodittomiksi. Ne, jotka selvisivät Napoleonin sodista ja jotka olivat niin etuoikeutettuja, että oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja pääsivät korkeampiin oppilaitoksiin, ryhtyivät keksimään itselleen kansakuntia. Suomessa ja pitkin poikin maanosaa nationalistisen herätyksen saaneet alkoivat miettiä, keitä he olivat, minne he kuuluivat ja keille heidän maansa, tapansa ja kielensä merkitsivät jotain. Erilaisin muunnelmin ryhdyttiin keksimään maita, kansakuntia ja valtioita – myös vanhoissa, suurissa ja mahtavissa valtioissa alettiin ajatella itsestä ja toisista uusin tavoin.
Minkälaisia tosiasioita muistetut asiat ovat? Mihin tutkimusperinteisiin muistitietotutkimus kuuluu? Miten muistitietoa tuotetaan ja miten se on institutionalisoitu?
Antiikin Kreikassa termillä historein tarkoitettiin silminnäkijätodistajan kertomusta, joka vastaa ainakin osittain sitä, mitä me kutsumme muistitiedoksi. Historiankirjoitus laveni tästä vähitellen erilaisiksi kertomuksiksi menneisyyden mahtavien maineteoista, joita ryhdyttiin pitämään eräänlaisina mallikertomuksina inhimillisestä toiminnasta. Usein lainattu Ciceron toteamus historiasta elämän opettajana (historia magristra vitae) viittasi tähän: kertomalla menneisyyden tapahtumista ja teoista voitiin jäsentää inhimillistä toimintaa. Lausahdusta on usein tulkittu naiivisti ja tahallisesti väärin. Sen enempää Cicero kuin häntä vuosisatoja myöhemmin lainanneet keskiajan ja renessanssin oppineet eivät kuvitelleet, että historia olisi jonkinlainen elämän ja toiminnan käyttöohje, vaan ennen kaikkea moraalifilosofisen pohdiskelun lähde inhimillisen toiminnan ja valintojen luonteesta.
Pyhäinmiestenpäivä tai pyhäinpäivä kuten se vuodesta 1967 lähtien Suomessa on nimetty, ja muualla Euroopassa Ogni santi, Toussaint, Allerheiligen, All Saints’ day, Alla helgonsdag, oli yksi tapa integroida vernakulaarit tai omaehtoiset pyhimyskultit äitikirkon helmaan. Kun reformaattorit yrittivät syrjäyttää pyhimyskultteja 1500-luvulla, pyhäinpäivästä tuli erityisen kiistelyn aihe. Siihen näyttää tuolloin kiinnittyneen niin paljon sekä virallisia että vernakulaareja arvoja, että sen syrjäyttäminen oli lopulta kiihkeimmillekin uskonpuhdistajille mahdotonta. Nykyään osana perinteiden uusiokäyttöä pyhäinpäivän vietto on osin tai kokonaan sulautunut vainajien päivään, Halloweeniin ja kekriin.
Mitkä kaikki mielleyhtymät, esteettiset ja eettiset ihanteet, satunnaiset seikat tai eriaikaiset laskokset kuuluvat pyhään paikkaan? Vai kuuluvatko ne kaikki? La Vernan hiljainen ja kaunis pyökkimetsä Toscanassa tuo tahtomattani mieleen riitasointuisen mielteen toisen maailmansodan aikaisesta keskitysleiristä Buchenwaldista – halusin tai en. Kulkija lisää näkemäänsä ja kokemaansa omat assosiaationsa.
Kun ensimmäiset pommit olivat marraskuun viimeisenä pudonneet Helsinkiin, hän juoksi koko matkan Arkadiankadulta Töölöntorille ja särkynyt lasi rahisi jaloissa. Perhe oli elossa ja kotitalo pystyssä. Neljä ja puoli vuotta myöhemmin hän pääsi kielloista huolimatta katsomaan kaatunutta veljeään ja tunnisti tämän mustasta tukasta. Kasvoista ei ollut mitään jäljellä.