Tietoja Tuomas M. S. Lehtonen

Pääsihteeri Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus. Tällä hetkellä hän johtaa Suomen Akatemian tutkimusprojektia Kirjoitukset ja laulut: uskon ja ilmaisun rekisterit varhaismodernissa pohjolassa.

Kirja avoimessa tieteessä: miksi ja kenen rahoilla?

SKS:ssa järjestetään 8.5.2015 seminaari Kirja avoimessa tieteessä – miksi ja kenen rahoilla? Sinne on kutsuttu puhumaan suomalaisia ja kansainvälisiä tiedepolitiikan, tieteellisen julkaisemisen ja avoimeen tieteen asiantuntijoita.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran alkuperäiseen tehtävään on kuulunut tiedon avoimuuden edistäminen. Kun Seura perustettiin, se tapahtui uudistamalla suomen kieltä, parantamalla sen asemaa ja julkaisemalla suomenkielistä kirjallisuutta. Vajaassa kahdessa sadassa vuodessa Seura on luonut ainutlaatuisen suomalaisen kulttuurin tietovarannon, jonka äärelle kaikilla on pääsy.

Lue loppuun

Mytologeja ja kateellisia kollegoja

Reformaation uskonnolliset riidat tekivät uskonharjoituksen muodoista tärkeitä. Teologiset oppikiistat liikuttivat suuria väkijoukkoja painetun sanan ja lentolehtisten kautta, mutta vieläkin tärkeämpiä olivat uskonharjoituksen muodot, oikeat ja väärät rituaalit, täyden ehtoollisen jakaminen tavallisille seurakuntalaisille ja yhteinen virsilaulu, joka ei ollut kuulunut keskiaikaiseen katoliseen jumalanpalvelukseen.

Jokamiehen uskomuksista tuli tärkeitä eri tavalla kuin aiemmin. Erityistä huolta kannettiin kaikenlaisesta taikuudesta ja muista Raamatun alkutekstin tuomitsemista menoista. Suuri joukko kirkollisia rituaaleja, pyhimysten, pyhäinjäännösten ja -kuvien kunnioitus ja muita menoja tuomittiin kuvainpalvontana.

Lue loppuun

Taianomaisuus, väärät rituaalit ja suomalaisten epäjumalat

Mikael Agricolan Daavidin psalttarin käännöksen (1551) alkupuhe on suomalaisen uskontohistorian klassikko. Se kertoo ensin proosamuodossa psalmien merkityksestä ja laulamisesta, Daavidin vaiheista ja sitten runomuotoisessa osassa Agricolan omasta tuotannosta, psalmien antamasta lohdusta ja suoranaisesta avusta vastoinkäymisissä. Agricola päättää runon luettelemalla hämäläisten ja karjalaisten epäjumalat ja kertoo pakanallisesta ja katolisesta kuvainpalvonnasta.

Teksti on oiva esimerkki kansanomaisen ja oppineiden kulttuurin risteytymisestä. Teemaa käsitellään SKS:ssa kaikille avoimessa seminaarissa suomenkielen, Agricolan ja Lönnrotin päivänä 9.4.

Lue loppuun

Avoin tiede: utopia vai dystopia?

Kolmisen vuotta sitten väitin, että ”suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa tieteellinen kustantaminen on laiminlyöty alue”. Keskeisimmät väitteeni koskivat tiedeyhteisön, kustantajien ja jakelukanavien keskinäisen suhteen muuttumista.

Tieteellisestä julkaisutoiminnasta on viime vuosina keskusteltu Suomessa ja myös kansainvälisesti enemmän kuin aiemmin. Meikäläisessä keskustelussa huomio on kiinnittynyt siihen, miten tieteellisiä julkaisuja voidaan käyttää tiedeyhteisön – yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten ja yksittäisten tutkijoiden – työn tuloksellisuuden arvioinnissa, yliopistojen rahanjakomallissa ja tietysti perinteisesti tutkijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamisessa työsuhteista ja tutkimusrahoituksesta päätettäessä. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumi ovat olleet tässä keskeisiä. Tieteelliset kustantajat ovat olleet jossain määrin sivussa tästä keskustelusta, vaikka he Tiedekustantajien liiton ja yksittäisten kustantajien edustajien ominaisuudessa ovat pyrkineet tuomaan esiin omia näkemyksiään.

Lue loppuun

Nyrjähtänyt nero vai Doktor Besserwisser?

Kansallishuuma synnytti 1800-luvun alkupuoliskolla – ja toistuvasti sen jälkeen – hyödyllistä, hyödytöntä ja joskus vahingollista vipinää erityisesti nuorten miesten parissa. Suuri joukko lahjakkaita ja kaiketi myös vähemmän lahjakkaita intomieliä kierteli Suomen saloilla merkitsemässä muistiin runoja, lauluja ja suomen sanoja.

Juha Hurme on käsikirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatteriin näytelmän yhdestä näistä 1800-luvun kansallismielisistä hommaajista, D. E. D. Europaeuksesta, joka on jäänyt suurelta yleisöltä unohduksiin.

Lue loppuun

Tyhmyrien juhla

Lapsuuden kodissani joulu oli monipäiväinen juhla, johon kuului erilaisia pyhiä ja profaaneja kohokohtia. Elin keskellä vahvaa perinneyhteisöä, jonka maailmassa kirjallinen ja virallinen kulttuuri oli kietoutunut tiiviisti yhteen suullisen ja esityksellisen kanssa. Vasta yhteisön kadottua olen tullut tietoiseksi sen erityispiirteistä.

Yksi joulunpyhien ehdottomasti odotetuimpia leikkejä oli tyhmä kuningas, Tapanin päivän viettoon kiinteästi kuulunut leikki tai näytelmä. Joku läsnäolijoista – yhtä hyvin isoäiti kuin lapsenlapsi – valittiin epämääräisellä huutoäänestyksellä tyhmäksi kuninkaaksi. Ainoa ehto oli, ettei viimevuotista tyhmää kuningasta saanut valita uudestaan. Äänestys oli kaoottinen ja vailla sääntöjä. Valinnan jälkeen kuningas jätettiin yksin ja muut vetäytyivät toiseen huoneeseen valmistelemaan näytelmää. Roolit jaettiin ja juoni rakennettiin nopeasti. Esityksen aihe oli valitulle sattunut nolo tapaus kuluneelta vuodelta. Väki palasi esiintymään, ja tyhmän kuninkaan tehtävänä oli tunnistaa roolihahmot. Oikeiden arvausten jälkeen näytelmän olisi pitänyt loppua, mutta omasta esityksestään innostunut seurue vei esityksensä loppuun, halusi tyhmä kuningas sitä tai ei.

Lue loppuun

Lumoutumisen ja seikkailun historiaa

Kolmasti Mount Everestille yrittäneeltä britiltä George Mallorylta kysyttiin, miksi hän haluaa valloittaa vuoren. Hän vastasi lakonisesti “koska se on siellä”. Mallory katosi vuorelle viimeisellä retkellään vuonna 1924 ja hänen jäätynyt ruumiinsa löydettiin sen rinteeltä vuonna 1999. Valtaisa vuoristokirjallisuus tuntee harvoin tarvetta perustella Mallorya seikkaperäisemmin vuorikiipeilyn perusmotiiveja. Kauneus, itsensä voittaminen ja kilpailu ovat perusteita. Riittävätkö ne perusteiksi, kun valloittaja menettää sormensa ja hampaansa? Näin kävi ensimmäisenä Annapurnalle vuonna 1950 kiivenneelle Maurice Herzogille, joka sairasvuoteella saneli teoksen seikkailuistaan. Sittemmin hän toimi Ranskan nuoriso- ja urheiluministerinä ja olympiakomitean jäsenenä.

Englantilainen kirjallisuudentutkija ja vuorikiipeilijä Robert Macfarlane on kirjoittanut valaisevan lumoutumisen historian Mountains of the Mind. A History of a Fascination (Mielen vuoret. Lumoutumisen historia, 2003). Teos kertoo mm. maankuorta koskevista geologisista teorioista 1600-luvulta lähtien. Miten kummallisuuksina pidetyt vuoret pystyttiin luonnontieteellisesti selittämään? Kysymys johti keskusteluun maan pysyvyydestä ja muutoksista. 1600-luvun tiedemiehet nojautuivat Raamatun kertomukseen vedenpaisumuksesta. Teologi, cambridgelainen oppinut ja kuninkaan hovikappalainen Thomas Burnet selitti teoksessaan The Sacred Theory of Earth (1681), että Jumala ei alun perin luonut kaoottisilta epämuodostumilta vaikuttavia vuoristoja, vaan ne olivat syntyneet vedenpaisumuksen väistyessä ja maankuoren kasautuessa vuoristoiksi. Näin vuoret olivat jättimäinen muistutus ihmisen synnillisyydestä.
Lue loppuun

Suomalainen menetelmä

Bernard Chartreslainen, 1100-luvulla elänyt uusplatonistinen oppinut, kuvasi omaa opinharjoitustaan vertaamalla itseään ja kollegoitaan kääpiöihin, jotka seisovat jättiläisten hartioilla. Toteamusta on pidetty varhaisena esimerkkinä tieteen edistymistä koskevasta ajattelutavasta. Bernard tuskin tarkoitti samanlaista tieteellisen tiedon kasautumista kuin Isaac Newton, joka käytti samaa vertausta yli 500 vuotta myöhemmin. Sittemmin tieteellisen ajattelun ja tiedon muutoksia on kuvattu Thomas Kuhnin lanseeraaman paradigman käsitteen avulla. Tieteellinen tieto ei vain kasaudu, vaan yhtälailla kumoutuu. Uusi paradigma muuttaa koko maiseman toiseksi.

Ihmistieteissä kasautuminen ja kumoutuminen eivät ole yksiselitteisiä. Varhaisemmat tutkimustulokset ja tutkimustavat toki vanhenevat ja menettävät pätevyytensä, mutta humanistinen tutkija saattaa edelleen viitata 10, 50 tai jopa 100 vuotta vanhaan tutkimukseen muutenkin kuin oppihistoriallisena esimerkkinä erilaisesta ajattelutavasta. Yhtä lailla klassikkoihin ja vanhempiin paradigmoihin saatetaan palata – ne näyttävät uusilta, kun maisema niiden ympärillä on muuttunut. Klassikko voittaa myös aina oman irvikuvansa, joka on syntynyt oppikirjamaisista tiivistyksistä, yksinkertaistuksista ja kriitikoiden karrikoinnista. Sitä paitsi voimme sortua itsekin kritiikittömään itseymmärrykseen, jos emme havahdu huomaamaan, minkälaisten jättiläisten hartioilla tai hautakummuilla seisomme.

Lue loppuun

Romantiikan lapset

Olemme edelleen – halusimme sitä tai emme – valistuksen ja romantiikan lapsia. Moderni ja postmoderni maailma nakertaa ja muuntaa toki tuota kaksi ja puoli sataa vuotta vanhaa aatteellista laahusta. Kulutusta, elämyksiä ja yksilöllistä tyydytystä korostava kulttuurimme hitaasti hylkää osan perinnöstämme: Immanuel Kantiin perustunut velvollisuusetiikka on väistynyt yksilöllistä mielihyvää korostavan elämäntavan tieltä. Yksilöllisyyden voimakas arvostaminen on muunnelma romantiikan ajan poikkeusyksilön palvonnasta. Se mikä koski 1800-luvun alkupuolella taiteilijaneroja, koskee nyt meitä kaikkia. Jokainen meistä toteuttaa itseään ja yksilöllisiksi uskottuja tarpeitaan. Niitä toteuttaessamme ylläpidämme samalla yhä yhtenäisempää ja kollektiivisempaa kulutuskulttuuria, jossa jokainen tarjous ja mahdollisuus on tehty juuri Sinulle, yksilöllisten tarpeittesi mukaan räätälöitynä.

Valistuksen ja romantiikan jälkeläisiksi silti jäämme. Yhtäältä suurin osa yhteiskuntaa ja valtiota koskevista käsitteistämme (myös “yhteiskunta” ja “valtio”) saivat meille tutun sisältönsä 1700-luvun puoliväliin osuneen “satula-ajan” myötä. Käsityksemme kansalaisuudesta, valtiosta, taiteesta, taloudesta ja lähes kaikista inhimillisen toiminnan alueista ja niiden jakautumisesta omalakisiksi kokonaisuuksikseen juontaa jollakin tavalla 1700-luvun jälkipuoliskolle.

Lue loppuun

Oman elämänsä pyhiinvaeltajat

Latinankielen termi peregrinatio tarkoittaa kiertomatkaa. Keskiajalla se vakiintui pyhiinvaelluksen nimeksi. Kristinuskon pyhiin paikkoihin oli vaellettu varhaiskeskiajalta lähtien, mutta erityisesti 900- ja 1000-luvulla pyhiinvaellukset alkoivat todenteolla yleistyä. Niiden huippuaika oli sydänkeskiajalla 1100- ja 1200-luvulla.

Pyhiinvaelluskohteita oli monenlaisia. Englantilaisen 1300-luvulla eläneen Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinat ovat kertomuksia pyhiinvaeltajista matkalla Canterburyyn, Englannin kirkon tärkeimpään pyhiinvaelluskohteeseen. Suomessa pyhiinvaeltajat suuntasivat Hattulan Pyhän Ristin kirkolle, jonne tuli vaeltajia myös muualta Pohjoismaista. Tärkeitä kohteita olivat myös Turun hiippakunnan marttyyripiispan ja suojeluspyhimyksen Pyhän Henrikin vaiheisiin liittyneet paikat Köyliössä, Nousiaisissa ja Turun tuomiokirkossa, jonne hänen pyhäinjäännöksensä oli 1300-luvun alussa siirretty.

Lue loppuun