Vähäisiä lisiä
SKS:n verkkosivuilla on julkaistu uusi tietopaketti arkiston fonogrammiäänitteiden kokoelmasta. Sivustolla voi tutustua kokoelman äänittäjäkohtaisiin aineistoluetteloihin, kuunnella kansanmusiikin ja -soiton ääninäytteitä ja lukea otteita keruukertomuksista. Samalla aineisto johdattelee pohtimaan, mitä varhaiset äänittäjä-kerääjät ajattelivat tallentavansa – ja mitä he tulivat tallentaneeksi.
Tarina 1960–1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä ja romaniaktivismista on monille tuttu, mutta romanien asiaa edistäneitä romaniaktivisteja toimi Suomessa jo vuosikymmeniä aiemminkin. Keitä olivat 1910–1930-lukujen romanitaustaiset ”valistusluennoitsijat” ja mitä jälkiä heistä on jälkipolville jäänyt?
SKS:n fonogrammien kokoelma (1905–1956) sisältää kansanmusiikin-, -perinteen- sekä kielentutkijoiden kenttätyöaineistojen lisäksi erinäisen määrän myös muuta aineistoa. Varsinkin Arms Otto Väisäsen fonogrammikokoelma on tässä mielessä kiinnostava. Väisäsen fonogrammien järjestelytyön yhteydessä onkin mietityttänyt se, mitä vahalieriöille äänitetty kotimusisointi ja satunnainen puhe eri aiheista oikeastaan on? Tutustuminen Väisäsen tyttären Kaari Raivion artikkeliin ”Isäni A. O. Väisäsen päiväkirjan kertomaa sekä perhe-elämää Mainiemessä” (Kalevalaseuran vuosikirja 90) paljastaa, että kyse onkin eräänlaisista ”äänivieraskirjan” palasista.
SKS:n tutkimusosastolla tulevana syksynä aloittava tutkimushanke Romaniaktivismi ja musiikin ”mustalaisromantiikka” Suomessa 1900-luvun alkupuoliskolla nostaa esiin Suomessa virinnyttä romanien kansalaisuusliikettä 1910- ja 1920-luvuilla. Hankkeen painopiste on suomalaisten romanimuusikkoaktivistien toiminnan tutkimuksessa. Monet hankkeen tutkimuskysymyksistä ovat syntyneet SKS:n arkistossa asiakas- ja tietopalvelua tehtäessä. Alkavan hankkeen rahoittaja on Suomen Kulttuurirahasto.
Syksyllä aloittava tutkimushanke rakentuu jo 1960-luvulla SKS:ssa aloitetun romaniperinteen ja muistitiedon tallentamisen varaan. Yhteistyön alkusysäyksenä oli Mustalaislähetyksen (nyk. Romano Missio) Veikko Piiraisen vuonna 1966 kirjoittama sanomalehtikirjoitus, jossa hän esitti huolen romaniperinteen tallentamisen puutteista. SKS reagoi, ja Urpo Vento ja Pekka Laaksonen tarttuivat työhön.
Kaikki pelimannimusiikin harrastajat tuntevat kurikkalaisen viulistin Gabriel ”Kaapo” Syrjälän (1839–1918). Tai jos eivät tunne miestä, tuntevat he ainakin hänen nimissään kulkevan Syrjälän Kaapon polskan. Syrjälän omaa soittoa heistä tuskin kukaan on sitä vastoin päässyt kuulemaan. Tähän asetelmaan on päädytty siitä huolimatta, että kansanmusiikintutkija A. O. Väisänen äänitti Syrjälän soittoa parlografilla, fonografin kehittyneellä versiolla, kohtuullisen kokoelman jo vuonna 1917. Syrjälän soitot ovat jääneet julkaisematta. Ne ovat myös pysytelleet ensin muissa kokoelmissa, sitten SKS:ssa ”arkiston peitossa” luetteloinnin ulkopuolella koko olemassaolonsa ajan – yli 100 vuotta. Tässä blogikirjoituksessa äänitteet nostetaan esiin ensimmäistä kertaa ja juhlistetaan näin SKS:n arkiston vanhimpia ääniteaineistoja seuran 190-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Pelimannimusiikin äänittäminen 1900-luvun toisella vuosikymmenellä Suomessa ei ollut itsestäänselvyys. Suomalaiset kielentutkijat olivat ottaneet fonografin tutkimuksen apuvälineeksi 1890-luvulla ja heitä seurasivat 1900-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla kansanperinteen ja -musiikintutkijat. Fonografi ja parlografi olivat ainoita äänityslaitteita 1930-luvun lopulle saakka, jolloin otettiin käyttöön pikalevytystekniikka. Tutkijat suuntasivat fonografeineen Suomen itäisiin osiin, Venäjän Karjalaan sekä sukukansojen pariin. Onneksi oli muutamia niitäkin tutkijoita, suomenruotsalaisen pelimannimusiikin tallentamisen uranuurtajien ohella, jotka olivat kiinnostuneita läntisten kansanmusiikkiperinteiden äänittämisestä.
Merimieslauluista tuli loppuvuodesta 2020 maailmanlaajuinen ShantyTok-someilmiö. Ilmiön alullepanija oli musiikkia harrastava skotlantilainen postinkantaja Nathan Evans, joka julkaisi TikTok-palvelussa oman versionsa uusiseelantilaisesta merimieslaulusta The Wellerman. Meillä SKS:n arkistossa heräsi kysymys siitä, mitä tähän aiheeseen liittyvää löytyisi omista kokoelmistamme. ShantyTokin hengessä nostamme arkiston aarteista esiin Jaakko ja Kyösti Haatajan kokoelmat vuosilta 1905 ja 1915. Upealla käsialalla kirjoitetut käsikirjoitukset tuovat mukanaan kansainvälisiä tuulahduksia Oulun seudulta 1800-luvulta. Pohjoisen arkista kulttuurista moninaisuutta edustavat nuotinnokset Inarista ja erityisesti inarinsaamelaisesta joiuista.
Jaakko ja Kyösti Haatajan kokoelmat ovat hyvä esimerkki arkistoon lähetetystä kansalaisten itsekeräämästä aineistosta. Ne tuovat näkyviin arkista koettua elämää monipuolisesti ja yksityiskohdissaan tarkasti. Seuraavassa kokoelmasta nostetaan esiin kaksi merimieslaulua ja esitellään saamelaisten kansallispäivän kunniaksi aineistosta löytyvät Inarissa muistiinmerkityt joiut.
Millaisia ajatuksia mahtoi liikkua Aleksis Kiven päässä, kun hän sijoitti Seitsemän veljeksensä kulminaatiopisteisiin kahden seitsenhenkisen joukon, veljesten ja Rajamäen rykmentiksi kutsutun romaniperheen, kohtaamiset? Sonnimäellä romaniperheen Kaisa-äidin sadattelut ovat lähettämässä veljeksiä Impivaaraan, kun taas kohtaaminen Jukolan tiellä ja sitä seuranneessa kotiintulojuhlassa on aivan toista laatua. Kansanelämää ymmärtänyt Kivi antoikin lukijoilleen kaikki eväät nähdä romanit osana talonpoikaista elämää myös riemukkaalla tavalla.
SKS:n juhlasaliin kokoontuu 21.–22.10. kansainvälinen joukko eri alojen asiantuntijoita ja tutkijoita keskustelemaan romanien kulttuuriperinnön tallentamisesta. Yleisölle avoimessa kutsuseminaarissa keskiössä on romanien toimijuus ja sen näkyväksi tekeminen. Mitä kaikkea se voisi tarkoittaa kansanperinteen ja muistitiedon tallennuksessa?
Vähemmistöistä ja arkistoista puhuttaessa puheenparressa on painottunut viimeisen vuosikymmenen aikana ajatus ”arkistojen hiljaisuuksista”. Kyseinen keskustelu on nostanut esiin niitä moninaisia tapoja, joilla tietyt ryhmät ja aineistot rajautuvat kokoelmien ja tutkimusten ulkopuolelle. Hiljaisuuksia syntyy niin aineistojen hankintapolitiikassa, seulonnassa, arkistokuvailussa ja luetteloinnissa kuin myös aineistojen käytössä. Kolikon toiselta puolelta löytyy kuitenkin myös esimerkkejä aktiivisesta – sekä toimintaa tukevasta että sen kieltävästä – toimijuudesta.
Lasten kanssa liikkuessa kokemus Japanista ja Tokiosta on erityinen. Lapsen huomiot voivat olla vaikkapa tällaisia: ”Iskä, miksi hiekkaa on harjattu?” (leikkipuiston hiekkakentästä aamuisin), ”Iskä, mikä tämä on?” (leikkipuiston riisiviljelmästä) tai ”Iskä kuuntele, mikä laulu toi on!” (leikkipuiston kaiuttimista kuuluvasta kellopelin soitosta). Hyviä kysymyksiä kaikki. Viimeisimpään kysymykseen vastaaminen johdatti lopulta kiinnostavan kulttuuriperinnön äärelle. Tarinalla on yhtymäkohtansa niin Japanin länsisuhteiden historiaan kuin kansalliseen katastrofitilanteiden hälytysjärjestelmään. Varsinainen ydin tässä lapsen viattomassa kysymyksessä on kuitenkin se, miten hyvin me itse tunnemme ja tunnistamme oman aineettoman kulttuuriperintömme.
Kansallismuseon Amengo museum! – Meidän museo!– tapahtumassa pari viikkoa sitten juhlittiin kahta tuoretta julkaisua. Kulje kanssamme – Suomen romanien historiaa lapsille on lapsille ja nuorille suunnattu kuvakirja/sarjakuva, joka tutustuttaa lukijansa romanien historiaan Suomessa 1500-luvulta lähtien. Hilja Grönforsin Vanhojen kaaleenlaulujen oppikirja taas on 32 laulun kokoelma, jonka äänitteiden ja yksityiskohtaisten nuotinnosten avulla voi opiskella romanilaulun esitystyyliä. Molempia julkaisuja yhdistää romanien vahva elävä kulttuuriperintö ja muistitieto, romanikulttuurin monikielisyys sekä romanien ja pääväestön välinen yhteistyö kulttuuriperintöhankkeissa.