Tietoja Niina Hämäläinen

Tutkija Niina Hämäläinen työskentelee SKS:n tutkimusosastolla kansanlyriikan keruu- ja julkaisukäytäntöjä käsittelevän post doc -tutkimuksen parissa. Hänen tutkimusalueisiinsa kuuluvat mm. Kalevala, Kanteletar, kalevalamittainen lyriikka, tekstualisaatiotutkimus ja kansanrunojen editiohistoria sekä 1800-luvun perheen ja tunteiden kulttuurihistoria.

”Väinämöinen on kylliksi antanut työtä”

Laulaja, kirjailija vai kertoja? Laulava kirjuri, kirjoittava laulaja? Luova runoilija, kalevalainen kansanrunoilija, viimeinen suuri runonlaulaja? Puhtaaksikirjoittaja, kokoonpanija, toimittaja vai palapelin rakentaja?

Elias Lönnrotin työtä Kalevalan ja Kantelettaren parissa on luonnehdittu hengästyttävän monella tavalla. Tarkoituksena on luonnollisesti ollut saada selvää Lönnrotin työn laadusta: miten Lönnrot muokkasi kerättyjä runoja ja mikä oli Lönnrotin oma osuus Kalevalassa ja Kantelettaressa? Lönnrot hämmensi soppaa lisää vertaamalla itseään Uudessa Kalevalassa runonlaulajaksi.

Lue loppuun

Miniän laulu ja muita ajatuksia Kantelettaresta

Eepoksen kylkeen toimitettua ja sen sisarteokseksi luonnehdittua lyyristen laulujen kokoelmaa, Kanteletarta, pidetään yleensä suhteellisen autenttisena esityksenä kansanlyriikasta. Ajatusta ohjasi epäsuorasti Lönnrot itse kutsuen lyyristä laulua herkäksi kukaksi, joka turmeltuu, jos siihen koskee vieraalla kädellä. Toisaalta Kantelettaren suhdetta sen taustalla oleviin runoihin ja Lönnrotin toimitusperiaatteisiin ei ole tutkittu samassa määrin kuin Kalevalaa. Tyypillisesti runoja on luettu sovinnaisia kansanrunokäsityksiä vasten, vaikka, kuten Satu Apo on osoittanut, Kanteletar on yllättävän realistinen kuvaus kansankulttuurin ruumiillisista ja aggressiivisista teemoista.

Kanteletar valmistui hedelmällisessä työvaiheessa. Kalevalan ensimmäinen versio (1835) oli julkaistu ja se oli saanut innostuneen vastaanoton. Takana olivat suuret keruumatkat, joiden aikana oli kertynyt runsaasti lyyrisiä runoja. Lönnrot ihastui matkoillaan lyyrisen laulun kauneuteen, mutta henkilökohtaisilla kokemuksillakin lienee ollut merkitystä siinä, mitä paperille piirtyi, ja miten runomuistiinpanot muovautuivat edelleen kirjallisessa kokoelmassa. Lönnrot kohtasi matkoillaan vastoinkäymisiä, näki nälkää ja oli monin tavoin yksinäinen. Seitsemännellä keruumatkallaan vuosina 1836−1837 hän kuvasi matkatoverilleen J. F. Cajanille, kuinka kyyneleet tulivat silmiin ja apeus valtasi mielen heidän erottuaan toisistaan:

Lue loppuun

Rakkauksia

Täst’ on kulta kulkenunna,
Täst’ on mennyt mielitietty,
Tästä armas astununna,
Valkia vaeltanunna;
Täss’ on astunut aholla,
Tuoss’ on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,
Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppiämpi,
Korpi kuutta kukkahampi,
Koko metsä mieluisampi,
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta.
(Kanteletar I: 174)

Lue loppuun

Uusi Kanteletar − Mitä tulitkaan tehneeksi, Elias Lönnrot?

Lönnrotin korjauksilla ja lisäyksillä varustettu Kanteletar, ensimmäinen painos, toinen kirja. Lönnrotiana 47. KIA, SKS.

Lönnrotin korjauksilla ja lisäyksillä varustettu Kanteletar, ensimmäinen painos, toinen kirja. Lönnrotiana 47. KIA, SKS.

“Kantelettaren kokoonpanon viimeinen vaihe on havainnollisena esimerkkinä usein todetusta säännöstä, ettei kirjailijan pidä viimeisinä elinvuosinaan ryhtyä korjaamaan nuoruutensa ja miehuutensa aikana suorittamiaan töitä.”

Näin suorin sanoin kirjoitti Elias Lönnrotin elämäkerturi, Aarne Anttila, Lönnrotin viimeisestä kirjallisesta työstä. Viimeistellessään loitsurunojen kokoonpanoa 1870-luvun lopulla Lönnrot palasi laulurunoihin. Tekeillä oli uusi, korjattu ja laajennettu Kanteletar-painos. Työ jatkui aina Lönnrotin kuolemaan, kevääseen 1884, asti.

Lue loppuun