Kirjoittajan arkistot:Liisa Lehto

Tietoja Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.

Katoavat saaret

18.8.2017,
Kommentoi

Monia kesinä lehdistössä on ollut uutisia omituisista luonnonilmiöistä: ”Saari ilmestyi tyhjästä Outokumpuun” (Iltalehti 23.7.2013), ”Karannut saari yritti irtiottoa jo keväällä” (Helsingin Sanomat 24.7.2013), ”Saari siirtyi järven toiselle puolelle” (Lapin Kansa 18.5.2014), ”Uiva saari piinasi Sinikan perhettä neljä vuotta” (Iltalehti 27.4.2014), ”Viranomaiset ihmeissään: kokonainen saari ajelehtii Rautalammilla – kenelle se kuuluu? ” (YLE 6.7.2015), ”Kurittomat saaret piinaavat pikkukaupunkia – karkureita jahdattu ja pyydystetty merenlahdesta vuositolkulla” (YLE 7.7.2016). Kyseessä on siis maakaistale, maalautta, ”saari”, joka on irronnut tulvavesien, jään sulamisen tai tuulen myötä.

Asiaa on pohdittu myös meillä arkistossa. Kansatieteen kyselyssä 42/1964 tiedusteltiin: ”Kerrotaan myös ajelehtivista saarista. Saari saattaa ajoittain hävitä ja taas ilmestyä. Oletteko kuullut tällaisista ilmiöistä?” Aihe on tuttu myös paikallistarinoista.

Lue loppuun →

Kevät keikkuen tulevi

13.4.2017,
Kommentoi

Auringon alkaessa valaista kevättalven pimeitä päiviä mieleen kumpuaa vanhoja koulun kevätlauluja ja ajatus karkaa metsiin, kevättuuliin ja ensimmäisten sinivuokkojen tykö. Paimensoittaja Teppo Repo tavoittaa hienosti kevään ihanuuden ja oikullisuuden pienessä, yhä kuultavassa kevättunnelmassaan. Repo aloitti musisointinsa jo lapsena kulkiessaan paimenessa. Soittimen avulla hän piti pedot loitolla, ja sillä hän antoi myös merkkejä muille paimenille, jos joku eläimistä joutui eksyksiin.

Vanhan agraaritalouden aikaan kevät oli vielä odotetumpi ja toivotumpi kuin nykyään maan ja vesien avautuessa – elanto kun oli otettava maan ja metsän antimista. Lehmät lypsivät pääsääntöisesti vain kesäaikaan. Hartaasti odotettiin – vallankin naisväki ja paimenet – pitkän, rehuvarastoja kysyvän karjan talviruokintakauden loppumista ja karjan uloslaskua. Uloslaskupäivät vaihtelivat eri puolilla maata, mutta tärkeimpiä niistä olivat kuitenkin Yrjön eli Jyrkin päivä 23.4., Vappu 1.5. ja Ristin päivä 3.5. Ulospääsypäivään vaikuttivat sääolot sekä uskomukset ja perinteiset tavat.  Vaikka maa olisi ollut vielä jäässä ja pälvellinen, karja kuitenkin tuotiin edes hetkeksi jaloittelemaan ja ajettiin sitten takaisin navettaan odottamaan otollisempia päiviä. ”Kevät keikkuen tulevi” on vanha sanonta, jonka moni muistaa, mutta ei juurikaan sen loppuosaa ”suvi suuta vääristellen”.  Sekä karja että ihmiset saattoivat olla niin vaillinaisen ravinnon heikentämiä, että kulkivatkin ”keikkuen”. Uloslaskupäivinä saattoi paimenilla olla apuna nostomiehiä, jotka auttoivat uupuneita lehmiä ulos navetasta, lätäköiden ja puropaikkojen yli.

Lue loppuun →

Pedar Jalvi

3.2.2017,
Kommentoi

Kysyin taannoin kollegoilta, paljonko arkistossa mahtaa kaikkiaan olla saamelaista aineistoa. Vastaukset olivat empiviä ja keskustelu laajeni ja aaltoili saamelaisuuden määrittelyongelmista aineisto- ja kerääjäkohtaisiin kysymyksiin. Mistä ja kenen perinteestä mahtaa olla kyse esimerkiksi historiallisten ja paikallistarinain kortiston osiossa, jonka otsikkona on arvoituksellisesti ja nykyihmisen korvaan pahalta särähtävästi ”Lappalaiset”? Lappi ei kuitenkaan ole alueena yhtenäinen perinne- tai kulttuurikokonaisuus, eikä saame ole yksi yhtenäinen kielikokonaisuus.

Ennen äänitystekniikoita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan tuli suhteellisen vähän ”lappalaisia” aineistoja. Esimerkiksi Utsjoelta on saamelaisperinteen tutkija Marjut Huuskosen mukaan tallennettu 1900-luvulla 16 käsikirjoituskokoelmaa. Ne sisältävät kansatieteellisiä kuvauksia, taikoja, uskomuksia ja enteitä; historiallisia ja paikallistarinoita sekä uskomustarinoita. Mukana on myös satuja, muistelmia, kansanlauluja, sananparsia ja erityyppistä kalendaariperinnettä. Tunnetuimmat näistä vanhoista kirjoittamalla tallennetuista käsikirjoitusaineistoista ovat Huuskosen mukaan Samuli ja Jenny Paulaharjun sekä Pedar Jalvin kokoelmat (Marjut Huuskonen, Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat, 2004).

Lue loppuun →

Pinaattivelliä ja kaurakiisseliä

12.8.2016,
Kommentoi

Lapsuusmuisto: istun Vallilan kansakoulun isossa ruokasalissa ja itken lautaselle. Siinä on minulle tuntematonta pinaattivelliä, jonka lämmennyt maito hajahtaa ja saa vatsani keikahtamaan nurin. Toinen kauheus on kesäkeitto. 1960-luvun kouluruokailussa ei huomioitu mahdollisia laktoosi-intolerantikkoja tai muita ruoka-aine-allergisia mitenkään. Kouluruokailu oli loputonta puurojen, vellien ja läskisiä lihanpaloja sisältävien keittojen syöntiä. Läskit napsittiin pois ja piilotettiin. Aterian jälkeen käytiin kiittämässä opettajaa. Se tuntui jo tuolloin oudolta: eihän opettaja ollut ruoan valmistamiseen millään tavalla osallistunut!

Toki muistan myös Anna-tädin vastapaistetut riisi- ja perunapiirakat, muikku- ja lanttukukot ja vehnäset. Muistan äidin kauan uunissa muhineet uunilaatikot ja stroganoffin. Isän tukkutorilta ostaman ison kullankeltaisen kokonaisen siian ja kotona tehdyn marjamehun. Huonosyömäisenä minua toruttiin ja vedottiin Biafran nälkäänäkeviin lapsiin. Vietiin mummon puolelle syömään, koska siellä syönti onnistui jostain syystä paremmin. Erityisen hyvältä maistuivat retkieväät marja- tai sienimetsässä. Ruoan kanssa ei saanut leikkiä, ruokaa kunnioitettiin ja lautanen oli syötävä tyhjäksi. Vapaaehtoisesti tai pakolla.

Lue loppuun →

Yö vai päivä

24.6.2016,
Kommentoi

Tätä kyselevät Risto Jarvan ulkomaalaiset vieraat samannimisessä elokuvassa vuodelta 1962. Unescon palveluksessa oleva tutkijaryhmä, professori Sedano (Eino Krohn), hänen assistenttinsa (Ismo Kallio) ja sihteerinsä (Numidia Vaillant) sekä opettaja (Elina Salo) tekevät kesäisen matkan Suomessa. Heidän on määrä tutkia miten asianmukaisella kulttuuripoliittisella ohjelmalla voitaisiin varjella arvokkaita pieniä kulttuureja tuhoutumasta. Löyhä käsikirjoitus oli Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran, dialogi Pentti Saarikosken ja Markku Lahtelan. Elokuva parodioi suomalaiskansallisella kuvastolla ja se huipentuu eksoottiseen juhannusjuhlaan kokonpolttoineen, soihtukulkueineen ja yöttömän yön viettoon saaressa. Elokuvassa tanssitaan, rakastutaan, haahuillaan metsissä ja vesillä ja kuullaan jopa Puumala-Calypso. Video antaa muutenkin osviittaa elokuvan hengestä. Yön ja päivän, valon ja hämyn, unen ja valveen, toden ja mielikuvituksen, luonnon ja  ihmisen rajat häilyvät.

Aika ei ollut ehkä vielä otollinen tälle ”uuden aallon” ironiselle elokuvalle, koska se suututti niin Puumalan kunnanisät kuin Suomen Matkailijayhdistyksenkin ja myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”perinteen puhtaudesta” huolestuneen Kansanperinteen valiokunnan. Elokuva kun ei antanut oikeaa kuvaa suomalaisesta juhannuksesta ja sen perinteistä.

Lue loppuun →

Syö silliä!

1.4.2016,
Kommentoi

”Huhtikuun 1. ja 31. peevä oliva simmosi peevi et sai aprillata toissi. Ensmänen peev ol oikken kova aprillipeev. Sillo sai olla varullas ettes joutunu jottai hakema tai jottai viemä. Ja sit silt reisult takasin tuli, huusit toisse: Aprilli! Syös silli! Jua happost kalja pääl! Kyl viäläki aprillata. Sanomalehriski näkke oikken toremuarossi aprillei, kuten tääläki täsä pari vuat takaperi, kun se viinakauppa-auton pit maakuntta kiärtä ja joku jo hak astjoi framil.”

Tämä Arvid Kuusolan (synt. 1905) muistiinpano Muurlasta kiteyttää joitain aprillipäivän ideoista: ajankohta (ensimmäinen, ennen myös viimeinen huhtikuuta), juoksutetaan lasta tai aprillauksesta tietämätöntä hakemaan tai viemään jotain, narrataan joku uskomaan tai tekemään jotain luuloteltua, olematonta tai mahdotonta. Hyvä huomio on myös se, että nykyisellään aprillausta harrastaa lähinnä lehdistö. Erityisen kiinnostava on aprillattavalle huudettu härnäysloru: ”Aprillia, aprillia, syö silliä, juo kuumaa kuravettä päälle!” Näin huusimme Helsingin Vallilassa 1960-luvulla. Mutta miksi juuri silliä?

Lue loppuun →

Kärjet, Kurviset ja Mateli Kuivalatar

29.1.2016,
3

Viime vuonna vietettiin säveltäjä, pianisti, kapellimestari, tuotantopäällikkö, sovittaja Toivo Kärjen (1915–1992) satavuotisjuhlavuotta. Järjestettiin konsertteja, kuunneltiin Kärjen ikivihreitä. Kaikkiaan 1700 kappaletta, joista 1500 on levytetty – melodisia iskelmiä, tangoja, rillumarei-ralleja, jazzia, näyttämömusiikkia, elokuvamusiikkia, radiohupailuja, revyitä. Hänen sanotaan myös opettaneen ainakin yhden ikäpolven sovittajat, laulajat ja tekstinkirjoittajat. Hän ”löysi” ja auttoi urallaan kymmenittäin laulajia. Kukapa ei muistaisi edes jonkun hänen legendaarisista kappaleistaan: Liljankukka, Hiljainen kylätie, Lentävä kalakukko, Tango merellä, Kaksi vanhaa tukkijätkää, Täysikuu, Muista minua, Jos helmiä kyyneleet ois.

Toivo Kärki syntyi evankelistipapin ja sittemmin maalaisliittolaisen kansanedustajan, hämäläissyntyisen Frans Kärjen (1884 Vesilahti – 1965 Tampere) ja tämän karjalaissyntyisen puolison Ester Kurvisen (1883–1952) perheeseen.

Lue loppuun →

Pimeys

21.12.2015,
2

Olin lapsena hyvin pimeänpelkoinen. Pelottavia paikkoja olivat kellari, rappukäytävä, takapiha ja erityisesti ulkohuussi. Lukuisat olivat ne kerrat, kun jouduin ruinaamaan sisarta tai ketä hyvänsä lähisukulaista ns. huussikummiksi. Helsinki oli luultavasti tuolloin nykyistä hämärämpi ja pimeitä kortteleita ja kadunkulmia oli senaikuinen Vallila täynnään. Pimeys sekä pelotti että kutsui: leikit syksyn pimeillä takapihoilla olivat paljon jännittävämpiä kuin touhuilu päivänvalossa. Myöhemmin aikuisena talvikauden pimeys alkoi ahdistaa. Eräät naispuoliset sukulaiseni ilmaisivat asian kuvaavasti: ”Puttoo otsa silmil.”

Kansanrunousarkiston kokoelmista löytyy erilaisia vertauksia pimeyden määrälle: On niin pimiä, ettei istuu nää. Pimiä kun syntisen sielu. On niin pimmee, ettei musta hevonenkaa neä hänteesä nostoo. On pimee kon pösöön pesässä, ettei huuto kuulu tai ettei näe edes piippuaan imeä. Lue loppuun →

Sienessä

28.8.2015,
Kommentoi

sieniä 2

Ilmeisesti viime jouluna, loppiaisena tai uudenvuoden aamuna taivas on ollut kovasti tähdessä, koska sieniä saadaan tänä vuonna varsin runsaasti. Niitä on kasvanut sananmukaisesti kuin sieniä sateella.

Metsät notkuvat kantarelleja, rouskuja, haperoita, kääpiä, orakkaita, tatteja, vinokkaita ja vahakkaita. Sienien nimien kirjo on valtava ja merkillinen. Aiheesta on keskusteltu myös Aristoteleen kantapäässä. Virallisten nimien ohella sienien ja tattien kansanomaiset nimitykset ovat monenkirjavia: löpötatti, hepotatti, käärmeenhattu, multiainen, saikka, lehmä- , lammas- tai voitatti, makutatti, versieni, karvalaukku, ihmisriska, voiruusti, morski tai mörsky, kiisselsieni, mustapiällystatti, tattarsieni, kärppä jne.

Lue loppuun →

Koivu

18.6.2015,
2

Lapsuuteni kesäpaikassa kasvoi koivikko, joka vuodenajoista riippuen näytti aina erilaiselta: kevään vaaleanvihreän odotuksen aikaan, juhannuksena, syksyn väriloistossa. Koivikossa kasvoi kämmeköitä, siellä saattoi nähdä jäniksen tai hirven, joka käytti sitä reittinään suunnistaessaan nevalta jokirantaan juomaan. Ihmeellinen paikka siis. Nykyisinkin huomaan muistelevani ja ehkä vähän vertailevanikin kyseistä koivikkoa kaikkiin muihin koivikoihin. Opiskeluaikaan löysin kuvauksen, joka parhaiten vastasi sitä mielentilaa, jonka koivikot herättivät: ”Nyt hän vasta lehtoon joutui. Koivut lisääntyivät kuin alhainen kansa. Niitä näytti tulevan joka suunnasta tämän tien varteen. Ne kallistuivat sen yli ja työnsivät lehvänsä lomittain. Niiden miljoonat suut läpättivät kun ne söivät kaiken valon ja ilman, ne söivät sen toistensa suusta. Siitä huolimatta ne olivat kauniita kuin pitsit, ilmavia kuin linnanpihat, valkoisia kuin kuningattaren jalat, puhtaita kuin kolme kertaa kotona pesty lakanapyykki. Ne tuoksuivat. – Teki mieli heittäytyä piehtaroimaan latvuksiin ja teki mieli pudota niiden läpi 200 kilometriä puusta puuhun. Teki mieli maistaa niitä ja ruveta koivuksi ja veistää siihen nimensä ja sotilasarvonsa ja 75 aamulla.” (Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja).

Koivuihmisenä en ole ollenkaan ainut: koivu-, tai tarkemmin rauduskoivu, valittiin Suomen kansallispuuksi vuonna 1988. Muut kotoiset lajit ovat hies-, tunturi- ja vaivaiskoivu. Vaivaiskoivua kasvaa Lapissa kaikkialla, Etelä-Suomessa vain rehevillä turvesoilla. Koivusta on meille moneksi: se on räiskymätön takkapuu, hyvä lämmönantaja, lukemattomien tarvekalujen aines, saunavihta eli vasta, juhannuksen ja häitten kesäinen koriste, mahlan ja koivusokerin (ksylitolin) antaja. Koivun tuohesta on tehty roveita ja lippoja ruoka-astioksi, tuohivirsuja jalkineiksi ja tietysti koreja ja kontteja kantovälineiksi. Koivunlehtiä on kansanlääkinnässä käytetty parantamaan reumatismia ja korkeaa verenpainetta; koivun tuhkaa taas mm. lääkkeenä syöpään. Varsin kuuluisaksi rohdoskäytössä on tullut pakuri, joka kasvaa erityisesti koivuissa. Pakurista voidaan esimerkiksi keittää teetä tai käyttää sitä erilaisten alkoholiuutteiden valmistamiseen.

Lue loppuun →