Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.
Millaisia ajatuksia mielessämme liikkuu, kun kuljemme puutarhoissa tai kasvimailla? Puutarha on ”suunniteltu ja hoidettu palanen luontoa”, mutta se on myös paljon muuta. Tunnetuin puutarha lienee Raamatussa – paratiisin puutarha oli kauneuden, rauhan ja autuaallisuuden paikka, jossa Jumalakin käyskenteli illan viileydessä.
Uskontotieteen tutkija Jari Närhi summaa kirjassaan Paratiisien synty eri uskontojen hätkähdyttävän samanlaisia paratiisikäsityksiä. Niille ominaisia ulkoisia asioita ovat luonnonmaisema, jossa on vehreyttä ja vettä, jotain ihmisen läsnäolosta kertovaa, kirkkaita värejä ja rajattomia resursseja. Kyseessä on kaukainen paikka, joka on saavuttamaton, mutta silti tutunoloinen. Ihminen sulautuu osaksi maailmankaikkeutta paikkaan, jossa kärsimystä ei enää ole. Itse paratiisi-sanakin juontaa juurensa persian kielen sanasta pairidaeza, joka tarkoittaa suojattua puutarhaa.
Maaliskuussa 2017 uutisoitiin näyttelijä Lembit Ulfsakin (1947-2017) kuolemasta. Hän oli ansioitunut virolainen teatteri- ja elokuvanäyttelijä. Suomalaiset muistavat hänet ehkä Klaus Härön elokuvasta Miekkailija (2015) tai AJ Annilan Ikitiestä (2017). Mieleeni tuli kuitenkin eräs tv-sarja, jota esitettiin ensin syksyllä 1979 ja uusintana kesällä 1983: Mosfilmin jättielokuva Legenda o Tile vuodelta 1976, jonka ohjasivat Aleksandr Alov ja Vladimir Naumov. Kyseessä oli Till Eulenspiegelin tarina. Elokuva oli paitsi hurja ja jännittävä, myös visuaalisesti tavattoman hieno: lavasteissa ja kuvasommitteluissa käytettiin Pieter Brueghelin ja muiden flaamilaistaitelijoiden maalauksia. Ja nuori Lembit Ulfsak loisti sen nimihenkilönä.
Mennyt kevät on ollut varsin poikkeuksellinen. Korona levisi maailmalla ja meillä; on ollut surua, huolta ja murhetta. Uutiset täyttyivät kuvilla tehohoidossa makaavista ihmisistä ja tyhjistä suurkaupunkien kaduista. Myös suomalaiset joutuivat linnottautumaan koteihinsa ja opettelemaan etätyöskentelyä. Monet perhetapaamiset, juhlat, merkkipäivät ja valmistujaiset jäivät juhlimatta tai niitä on juhlittu pienimuotoisesti vain perhekunnittain.
Oma etätyöjaksoni kesti kaikkiaan runsaat kaksi kuukautta – maaliskuusta melkein toukokuun loppuun. Koskaan ennen en ole seurannut ympäröivää luontoa ja kevään verkkaista saapumista niin intensiivisesti kuin nyt. Talvi ja kevät taistelivat kauan ja lumisade toisensa perästä peitti jo vihertävän maan ja ulkona hytisevät orvokit.
Suomen Kansan Vanhoista Runoista löytyy merkillinen
sikermä loitsuja, joita kerrotaan luetun pääsiäisviikon kiirastorstaina. Samoja
loitsuja löytyy myös arkiston vuotuisjuhlakortistosta. Niiden yhteydessä on
myös suoritettu monenlaisia puhdistautumismenoja:
Kuin kirstorstaina veetetään kiiraa, pannaan tervaämpäri kelkkaan ja siihen tuli, ja siihen pannaan kaikkia rauta-aseita: kirveitä, kuokkia, viikate, sirppiä, havukirveitä; ja sitä lekaa veitään kolmasti ympäri talosta ja hoitaan – Kitis kiira metsään! (SKVR XII2, Sotkamo).
Kansakouluaikojen surullisin laulu oli ehdottomasti Paimenen syyslaulu. Jotain
erityisen riipaisevaa oli säkeissä: ”Tänne, tänne jäädä täytyy syksyhyn ja
ikävään.” Itku melkein kuristi kurkkua
sitä laulettaessa.
Syksy on ollut ennen mitä kiireisintä työaikaa:
viljanpuintia, perunannostoa, kyntöjä, marjojen ja sienten keruuta, syysteurastusta,
säilömistä. Monet muistavat vielä koulujen perunannostoloman. Nykyinen syysloma
sisältänee jotain muuta puuhastelua: kesämökin talviteloille laittoa, laiturinnostoa,
siivoilua ja lintujen syysmuuton tarkkailua marjastuksen ja sienestyksen
ohella. Nykyään myös saatetaan pitkittää
kesää matkustamalla jonnekin lämpimään.
Aivan pian, touko-kesäkuun vaihteessa, alkaa tuomenkukkien aika. Sinivuokot ovat jo kukkineet, valkovuokotkin osin ja kielot vasta heräilevät. Kosteat niityt, tienvieret, rantatöyräät, puistot ja pihamaat täyttyvät imelästä tuoksusta, joka toisia ihastuttaa, toisia kammoksuttaa. Aleksis Kivi runoili istuvansa neitonsa kanssa ”varjossa valkean tuomen” tai koti-ikävää poteva tapailee laulua kotimaasta, jossa ”valkolatva tuomi ahon laitaa reunustaa.” Kevätmuistoja herättää myös iki-ihana Tuoksussa tuomien.
Kuva: Liisa Lehto 2019
Elias Lönnrotin mukaan ”Tuonta hevoiset niin kamoovat, että, jos on yksi tahi pari tuomenpulkkaa heinissä, tervehinki hevoinen seisoo syömättä, jos olkoot heinät kuinki hyviä. Tuomien sanotaan karkottavan myyriä, ja lehdet, eloon sekoitettuna, hiiret ladoista.” Uskottiin myös tuomenlehtien suojelevan varkailta ja torjuvan ukkosta. Niitä on käytetty moniin lääketieteellisiin tarkoituksiin – kuoresta on valmistettu särkylääkettä ja lehtiä on käytetty ripulin hoitamiseen. Keskiajalla sen uskottiin ovenpieleen asetettuna torjuvan jopa ruttoa. Siastakin katoavat väiveet, jos se pestään tuomenkuorivedellä. Huumaavan tuoksunsa takia tuomenkukkia taiteltiin myös vainajien arkkuihin.
Tuomen hajun aiheuttaa myrkyllinen amygdaliini, jota
on kukissa, kuoressa ja marjojen siemenissä. Kyseinen aine hajoaa entsyymien
vaikutuksesta karvasmanteliöljyksi, rypälesokeriksi ja pieneksi määräksi
sinihappoa. Tuomenmarjoja ihmisten tiedetään nauttineen ravinnokseen jo
kivikaudella ja niitä kaupattiin vielä 1900-luvulla. Marjoissa on c-vitamiinia,
omena- ja sitruunahappoa – Norjassa ja Ruotsissa tuomenmarjoja onkin käytetty
ruokiin kirsikoiden ja luumujen tapaan. Marjoja on käytetty myös väriaineena,
niistä on tehty likööriä tai niitä on uutettu paloviinaan – mausta tuli tuolloin
Lönnrotin mukaan persikkainen.
Lämmityspuuna tuomi ei ole kummoinen ja sitä onkin
pidetty ns. roskapuuna ja se on armotta hakattu pois arvokkaampien puiden
joukosta. Hyönteiset viihtyvät tuomessa hyvin ja se onkin altis monille
hyönteis- ja sienituhoille. Sen pahin viholainen on tuomenkehrääjäkoi, jonka
toukat syövät puut lehdettömiksi ja verhoavat ne harmaaseen kummitusmaiseen
seittiin. Sitkeästi tuomet kuitenkin kasvattavat uudet lehdet syötyjen tilalle.
Puuaineen epämiellyttävä haju häviää kuivauksessa. Siitä on tehty
soittovälineitä, hevosvaljaiden puuosia ja kalastusvälineitä kuten onkivapoja
ja rysänkaaria. ”Tuomi wahwa wandeixi, wander warsan wembeleixi”, kuten Henrik
Florinus asian ilmaisi.
Jotain paheellista tuomessa kuitenkin on. Satu Guenatin Puut kansanperinteessä -keruun (1995) eräs vastaaja kiteyttää asian näin: ”Tuomi ei ollut pihapuuna oikein hyväksytty. Varsinkaan tuomi ei saanut sijaita makuuaittojen vieressä. Tuomenkukkien tuoksu aiheuttaa kuulemma tytöissä taipumusta siveettömään käytökseen.” Sahalahtelaisen sananparren mukaan ”Sillon kun tuomi vahtoo, sillon on likolla tahto.”
Elämän puu -kirjassa Ilkka Malmbergin mukaan ”Metsässä ei ole toista tuomen veroista hysteerikkoa. Selväjärkisten mäntyjen ja sisupussikatajien joukossa tuomi on dekadentti diiva, jonka teatraalisia asentoja ei eleettömässä suomalaismetsässä katsota hyvällä. – Tuomi on metsän puista intohimoisin. Koska sen tehtävä on muistuttaa meitä kiihkosta ja hetken lyhyydestä, ei sen tuoksu ole mitään vienoa aavistelua vaan turmiollista ja imelää. Se on julkein ja eroottisin suomalaismetsän tuoksuista. Kukkiessaan tuomi on kuin hajuvettä päälleen läärännyt villi morsian, metsän narttu.”
Tuomi mainitaankin usein pirun tai hänen veljensä
tekemäksi – joskin päinvastaistakin väitetään. Karjaa laitumelle laskettaessa
sen arvoa on myös mitätöity:
Panenko
pajun paimeneksi? Katajaisen kaitsijaksi, tuomen tuojaksi kotihin! Paha on paju
paimeneksi, karu kataja kaitsijaksi, tuomi tuojaksi kotihin. Mie pajun tulessa
poltan, katajan katkon kirvehellä, tuomen tuulelle jakelen (SKVR I,4).
Ritvalan helkajuhlien lopussa laulettu Hirvi ja
lähde -runo on aiheuttanut runsaasti päänvaivaa tutkijoille:
Hikos
hirvi juostuansa, joi hirvi janottuansa heranteesta lähtehestä. Siihen kuolansa
valutti, siihen heitti haivenensa. Siihen kasvoi tuomu kaunis, tuomuun hyvän
herelmän, karkas siihen kataja kaunis, katajahan kaunis marja. Joka siitä oksan
otti, se otti ikäisen onnen, joka siitä lemmen (lehvän) leikkas, se leikkas ikäisen
lemmen.
Toisin sanoen: tuomi on syntynyt hirven hiestä,
kuolasta ja karvoista. Elsa Enäjärvi-Haavion tutkimus helkavirsistä ja sen
arvoituksellisesta loppuvirrestä antaa selityksen janoisesta hirvestä ja
lähteestä.
Taustalla on kristillinen kirjallisuus, lähinnä
aleksandrialainen teos ”Physiologus”, joka säilyi kautta keskiajan paljon
käytettynä luonnontieteellisenä lukemistona latinaksi ja kansankielille
käännettynä. Sen alku: ”Niin kuin peura halajaa tuoretta vettä, niin minun
sieluni halajaa sinua, Jumala” (Psalmi 42:2) – kaikuu ja näkyy koko keskiajan
kirjallisessa ja taiteellisessa symboliikassa. Onni Okkosen selityksen mukaan
hirvi on syntisen sielu, joka uudesti syntyy kasteessa ja elämänveden
lähteellä. Lähde on siis uskon mystinen lähde, elämänkaivo, josta janoava,
vettä etsivä hirvi – ihmisen sielu – juo. Se, joka hirven karvanheittopaikalle
kasvaneesta kaunista tuomesta ottaa oksan tai lehvän, saa ikuisen onnen ja
lemmen, so. uudestisyntynyt ihminen kasvaa kristillisissä hyveissä.
Helluntaina kirkoissa muisteltiin elämän lähdettä ja
rukoiltiin Agricolan kääntämänä vanhaa katolista helluntairukousta, joka
useiden virsirunoilijoiden käännöksinä päätyi myös suomalaiseen virsikirjaan
nimellä Niin
kuin peura janoissansa.
Eräänä aamuna sen kuuli: äänet olivat pehmeämpiä, maailma valostunut ja kadulta kuului tasainen lumikolan kalke. Satoi lunta! Lapset ymmärsivät asian ihanuuden ja aloittivat oitis jokavuotiset rituaalit – lumipallojen heittelyn, lumiukkojen rakentelun, lumihiutaleiden ihailun; kaivettiin esille pulkat, sukset ja muut asianmukaiset kapineet. Päästiin vihdoin talven perusasioiden äärelle! Mäessä koluttiin iltamyöhään ja kotiin tultiin nälkäisinä, väsyneinä ja villapaidan helmat jäähileisinä. Kouluissa laulettiin talvilauluja ja radiosta kuunneltiin Jänöjussin mäenlaskua.
Arkiston vanhojen keruiden joukossa on T.E. Okkolan kilpakeruu kansakoululaisille: Leikkiä ja urheilua 1926. Sen pohjalta tehty julkaisu Suomen kansan kilpa- ja kotileikkejä 1928 luettelee monenlaisia talvisia ulkoilmaleikkejä innostavin alkusanoin. ”Raikkaita talvipäiviä ei kukaan saa laiminlyödä. Kenellä suinkin on mahdollisuus, viettäköön aikaansa ulkoisessa touhussa niin paljon kuin mahdollista.” Ja touhua totisesti riitti: mäenlaskua, luistelemista, lumilinnojen rakentamista, lumiukkojen – ja lyhtyjen rakentelua, lumisotaa ja yleistä lumipallojen heittelyä; valmistettiin hullukelkka eli hulluhevonen jäälle ja pyörittiin sillä ympäri hurjaa vauhtia. Arkistomuistiinpanot kertovat samaa:
Näin ilmaston lämpenemisen uhkakuvien maailmassa jää joskus miettimään, mistä tuuli mahtaa oikein puhaltaa. Valtiolliset tuulet vaihtelevat ja jotkut pieksevät tuulta sitä ensin haisteltuaan. Tuntuu, että tuulellakäyvät huutavat tuuleen, vaikka olisi mitä pikimmin pantava tuulemaan! He ovat niin kuin tuulen vietävät oljet, niin kuin akanat, jotka tuulispää tempaa mukaansa. Tiedämme toki, että kun tuuli käy heidän ylitsensä, ei heitä enää ole ja lopulta: the answer, my friend, is blowin’ in the wind.
Missä tuulet oikein lymyävät ja mistä ne aika ajoin ilmaantuvat?
”Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä. Silloin Aalo muisti vanha taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilautti sitä kolmasti yli suonsilmän. Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki. Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä. Ja tämän sinisen sananjalkakukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niin kuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakäärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niin kuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niin kuin se olisi uhrituli ollut.”
Hiljaisuus herättää ihmisen aistit. Seuduilla, joissa yhteydet ovat pitkiä, on totuttava kuuntelemaan luontoa ja omaa sisintä. Suomalaisessa tarinaperinteessä tuttuja ovat kertomukset eelläkulkijoista, eellusmiehistä, ihmisen haamusta, etiäisistä tai varjosta, jotka tulollaan ennakoivat ehkä kaukaakin saapuvaa vierasta. Viimeistään tuolloin emäntä asettaa kahvipannun tulelle: ”Tiimaa ennen kun itte ihminen tulee taloon, puolta tiimaakin ennen, se tulee. Se on eelläkulkija”. Saatetaan kuulla tiukujen kilinää, ikkunat helisevät, ovet aukeavat tulijatta, kuullaan askelia tai odotettu vieras nähdään itsensä hahmoisena.
Ihmisen hahmo tai kaksoisolento tulkitaan usein kansanperinteessä kuoleman enteeksi. Niiden sairasvuoteelle kääntyneiden kohtalo, jotka nähdään kotinsa läheisyydessä kenties valkeissa vaatteissa, on sinetöity: pian näyn jälkeen kyseinen sairas kuolee.
