Tietoja Kati Mikkola

Viestintäjohtaja Kati Mikkola vastaa SKS:n viestinnästä. Hän on uskontotieteestä väitellyt filosofian tohtori ja Helsingin yliopiston folkloristiikan dosentti. Hän on tutkinut muun muassa arkistojen kokoelmapolitiikkaa ja itseoppineita kansanperinteen kerääjiä sekä modernisaatiota, uskonnollisuuden muutosta ja isänmaallisuutta eliitin ja kansan näkökulmista.

Arkistopedagogiikkaa verkossa

”Kun ihminen puhuu, hän puhuu hetkeen. Mutta kun hän kirjoittaa, hän kirjoittaa ikuisuuteen.” Näin totesi kirjailija Leena Krohn taannoisessa Gloria-lehden haastattelussa (huhtikuu 2018). Krohn kuvasi kirjailijan työtä ja sitä, miten kirjallisuus sitoo ihmisiä yhteen vuosisatojen ylitse ja lävitse. Sama pätee kuitenkin myös arkistoon.

Kuka tahansa voi jättää tulevaisuuden ihmisille ajatuksensa ja kokemuksensa osallistumalla arkistojen keruisiin. Yhtä lailla kuka tahansa voi tavoittaa menneiden aikojen ihmisten tunnot tutustumalla arkistojen kokoelmiin. Aikana ennen helppoa ja halpaa äänitysteknologiaa nimenomaan muste ja paperi toimivat siltana menneistä nykyisyyksistä tuleviin nykyisyyksiin.

Lue loppuun

Eka kerta

Vuoden on täytynyt olla 1994, illansuu. Paikka on Paavola, laman jäljiltä henkeä haukkovan Lahti-kaupungin kulttuurikeskittymä. Istun auditorion penkissä vieressäni lukiokaverini Susanna. Hän, joka on aina ajan valtimolla, oli sitten kyse American Psychosta tai Lontoon klubeista. Salin etuosassa käyskentelee vastaväitellyt tohtori, parikymppinen filosofi Pekka Himanen. Kirjoitan muistivihkooni ensimmäistä kertaa sanan ”Internet”.

Pakko tunnustaa, että pidin Himasen intoutunutta puhetta maailmanlaajuisesta, ilmaisesta tietoverkosta haihatteluna. Että muka mullistaisi maailman ja tiedonvälityksen tulevina vuosina. Ei tule onnistumaan!

Lue loppuun

Haussa monikielinen Suomi

kuvaSuomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin vuonna 1831 edistämään suomen kielen ja suomenkielisen kansanperinteen ja kirjallisuuden asemaa. Muilla kielillä välitetyn perinteen osuus kokoelmissa on ollut marginaalinen näihin päiviin saakka. Tämä on merkinnyt sitä, että SKS:n aineistojen perusteella kuvaa suomalaisesta perinteestä ja kulttuurista on rakennettu nimenomaan suomenkielisen perinteen varassa.

Mitä tästä on seurannut? Mikä kaikki on jäänyt näkymättömiin?

Lue loppuun

Suomen rumin mies ja muuta akateemista ammattikuntaperinnettä

Suomalaisen kansanperinteen ja muistitiedon kokoelmia löytyy myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Yksi tällainen on Tartossa sijaitsevan Eesti Rahvaluule Arhiivin pieni suomalaisen perinteen kokoelma, ERA, Soome. Se sisältää 80 sivua kielentutkija Paul Aristen (1905–1990) muistiinpanoja, jotka on kirjattu pääosin Suomessa, jokunen myös Virossa, Hampurissa ja Pietarissa.

Aristen kerrotaan tehneen muistiinpanoja kaikkialla missä liikkui. Suomea koskevassa kokoelmassa aihepiirit vaihtelevat lasten pelotuksista rivoihin lauluihin. Hiukan yllättäen suuri osa aineistosta on kaskuja ja anekdootteja Aristen suomalaisista kollegoista ja akateemisista persoonallisuuksista. Jutuissa seikkailevat muun muassa Lauri Kettunen, Kaarle Krohn, Viljo Mansikka, Väinö Salminen, J. E. Salomaa, E. N. Setälä ja Kalle Väisälä. Toisin kuin muiden muistiinpanojen kohdalla, informantteja ei mainita nimeltä. Lähteitä siis hienotunteisesti suojataan.

Lue loppuun

Soittimen paikka on soittajan käsissä

Seinällä roikkuu tuohitorvi. On roikkunut pitkään, vuosikymmeniä ellei vuosisadan. Olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, henkisen kansankulttuurin aarreaitassa, jonne kulttuuria on kerätty teksteinä, kuvina ja äänitteinä – ja jossa soittimen paikka on seinällä.

Seinäkoristeellakin on tarinansa. Se on nimittäin truba, jonka kansanmusiikintutkija A.O. Väisänen osti keruumatkallaan Inkerissä vuonna 1914. Vaikka soitin ei kuulu SKS:n varsinaisiin perinnekokoelmiin, sillä on läheinen suhde useisiin seuran kokoelmissa oleviin aineistoihin. Soittimesta näyttääkin lähtevän monta näkymätöntä lankaa eri puolille taloa.

Lue loppuun

Kyllä harmittaa! Aarteita, jotka melkein päätyivät arkistoon

Aleksandrian kirjasto, Turun akatemia, Adams Filmin pääkonttori… Tulipaloissa on aikojen saatossa tuhoutunut kaikenlaisia kulttuuriaarteita: antiikin suurin kirjasto, noin 40 000 pohjolan perukoilla vaalittua kirjaa, Teuvo Tulion kolme ensimmäistä ohjausta ynnä kymmenen muun elokuvan ainoat kopiot.

Tuli tuo tuhoon dramatiikkaa, mutta toisinaan tutkija pääsee myös vähemmän dramaattisten katoamisten jäljille. Arkistojen kirjeenvaihto ja kansanperinteen kerääjien kirjoitukset paljastavat toisinaan aarteita, jotka olisivat hyvin voineet päätyä osaksi kokoelmia. Mutta eivät päätyneet.

Lue loppuun

Rungius, Lucia ja maatumattoman ruumiin lumo

”Mennään vielä kerran!” Kymmenvuotias seuralaiseni pyytää kiertämään Pyhän Lucian kristalliarkun kolmannen kerran. Olemme Venetsiassa Pyhän Jeremiaan kirkossa, jonka etuosassa nähtävillämme on 300-luvun alussa marttyyrina kuolleen ylhäisen neidon hauraat ja kuivakkaat jäännökset. Lucia on puettu arvokkaan näköiseen punaiseen pukuun, kovin toisenlaiseen kuin Lucian päivän kulkueiden hohtavanvalkoiset asut. Vaatteen helman alta ojentuvat hauraan näköiset jalat, kädet on sidottu yhteen ohuella siimalla, kasvot peitetty metallisella naamiolla.

Kymmenvuotiaan päässä risteilee silmin nähden suuria ajatuksia: Miten tämä olento lasiarkussa liittyy koulun juhlasalissa vuosittain vietettyyn juhlaan? Elikö Lucia ihan oikeasti? Onko tuossa ihan varmasti se sama Lucia? Eikö sillä ollutkaan vaalea tukka? Maatumattoman ruumiin lumo käy selväksi. ”Mennään vielä kerran – pliis! Tää on varmasti viimeinen!”

Lue loppuun

Tuplavahinko, chikushobara – toivotuksia tuoreelle äidille

Kuinka useasti joku tuntematon on kadulla tullut sanomaan sinulle, että lapsesi on vahinko? Tai kuinka usein itse olet sanonut niin jollekin tuntemattomalle?

Minulle kommentti tuplavahingosta on tuttu – kuten varmaan monelle kaksosten äidille. Sanojan mielestä se on yleensä nokkelaa ja hauskaa. Heistä harva sanoisi mitään vastaavaa yhden lapsen äidille.

Lue loppuun

FolkJamin myyttinen maantiede

”Ai, sulla on oikein supikkaat.” Kyllä, jalassani on todellakin uuden karheat, joskin vuosia käyttämättömänä kenkätelineessä levänneet supikkaat. Olen tullut elämäni ensimmäiselle FolkJam®-tunnille ja iloinnut jo ennakolta siitä, että kesälomareissulla ale-laarista mukaan tarttuneille kengille tulisi vihdoin asianmukaista käyttöä. Ilo tosin muuttuu häpeän sekaiseksi huoleksi, kun huomaan supikkaideni olevan salin ainoat ja erottuvan räikeästi muiden mustista tanssikengistä ja sisälenkkareista. Kansantanssia harrastavan nuoren naisen äiti toteaa osaaottavasti, että hänen tyttärelleen supikkaista tulee aina kauheat rakot.

Huolet väistyvät, kun ”kansanjammailu” alkaa. Ohjaaja, ”FolkJam-emäntä”, on innostava (mutta ei tekopirteä) ja askelkuviot kyllin yksinkertaisia (mutta eivät junnaavia). Tunnin aikana liu’utaan tunnelmasta toiseen: sottiisista minettiin, poloneesista valssiin ja polkkaan. Aerobic-tuntien ja kuntosalien äänimaisemaa kammoksuvaa ilahduttaa se, että taustalla soi taukoamattomasti laadukas nykykansanmusiikki. Liikekieli on tanssillista ja syke pysyy hyvänä – vettä voi käydä hörppimässä salin reunalla omantunnon mukaan. Tämähän toimii!

Lue loppuun

Minun Suomihini

Edessä avautuu talvinen järvimaisema, jäällä rukoukseen kumartuu muslimimies, jonka resitointi muuntuu joikua muistuttavaksi äänimaisemaksi – tunnistettavaksi, mutta myös aidosti uudenlaiseksi. Hetken kuluttua samainen mies istuu Kauhavan kansallispuvussa pilkillä ja ehdottaa uusia sanoja kansallislauluun: ”Kaunihisi järvihisi, pitkihisi kaamoksisi, sateisihi kosteihisi, vaihtelevihisi talvihisi, jäätyvihisi järvihisi, yöttömisi öihisi, pitkihisi illoihisi. Minun Suomihini, osaksihisi muutun.”

IHME-nykytaidefestivaalin tämänvuotinen tilausteos, israelilaisen Yael Bartanan elokuva True Finn sai ensi-iltansa 31.3.2014 Bio Rexissä Helsingissä. Osallistavaa nykytaidetta edustavassa teoksessa kahdeksan eri etnisiä taustoja edustavaa suomalaista vetäytyy viikoksi Kirkkonummelle tarkoituksenaan pohtia suhdettaan kansalliseen identiteettiin. Lopputuloksena on 50 minuutin elokuva, jossa avoimella haulla projektiin hakeutuneet päähenkilöt päivittävät suomalaista identiteettiä 2010-luvulle.

Lue loppuun