Tietoja Kati Kallio

Akatemiatutkija, dosentti Kati Kallio työskentelee SKS:n tutkimusosastolla itämerensuomalaisen monimuotoisen runolauluperinteen ja sen digitaalistenkin tutkimusmenetelmien parissa.

La miä rupian tuulettelomaa niitä tulenpalavaisii tuskahuisii

Perinteisten itkuvirsien kieli on lumoavan kaunista ja nykysuomalaiselle käsittämätöntä. Loputtomat vieraat sanat ja kielikuvat seuraavat toistaan. ”Anna mie, vaimala vartuvuoni, rupielen vallan jälkimäisinä huomenesvarrekšien aikoina vallan nuorukkaista vuaklomarjua vualimaistani varšišijojen vieriltä valveuttelomah.

Läheisiä puhutellaan kiertonimityksillä, hellitellen. Kallis kantajani – äitini. Vallan nuori vuaklo-marja vaalimaiseni – tyttäreni. Itsensä itkijä nimeää vähätellen – mie vaimala vartuoni tai kurjainen itseni. Jos ei käsillä ole Aleksandra Stepanovan Itkukielen sanakirjaa, jää valtaosa sanoista käsittämättömiksi.

Lue loppuun

Kirjoittamaton kirjallisuus

Suhtautuminen suulliseen runoon voidaan esittää kahtena ääripäiden välille virittyvänä jatkumona, joista ensimmäinen liittyy laulujen totuusarvoon, toinen niiden esteettiseen arvoon: Lauloiko kansa runoissaan historiaa vai mytologiaa? Esittivätkö laulajat 1800-luvulla tallentajille rappeutuneita jäänteitä muinaisten runoilijoiden suurteoksista vai pienistä rippusista vuosisatojen myötä yhdistyneitä ja hioutuneita kehityksen huippuja? Oliko runo siis totta vai ei, ja oliko se muinoin taidokkaampaa vai alkeellisempaa?

Näiden kysymysten eteen asetettu nykytutkija toteaa joko lakonisesti ”sekä-että” tai pitää pitkän esitelmän siitä, miten monisyisiä ja monimutkaisia suullisen perinteen prosessit ovat, miten runoja ja kertomuksia yhdistellään, luodaan, unohdetaan, parannetaan, muokataan, arvotetaan ja uudelleentulkitaan jatkuvasti eri tarkoituksiin ja miten niissä yhä uudestaan sekoittuvat oma, vieras, uusi ja vanha. Yksi laulaja voi tulkita runon tapahtumat läheisinä tai tosina, toinen kaukaisempina tai myyttisinä, arkimaailman ulkopuolisina. Uskomusmaailmat ja historialliset tulkinnat rakentuvat kerroksellisiksi. Yksi sanoo Jumalan pojan noutaneen takaisin auringon ja kuun, ja naapuri huomauttaa, että eipäs, linnun munasta ne aikanaan syntyivät.

Lue loppuun

Karjasoitto

Vuoden 1914 kesällä musiikkitieteen ylioppilas A. O. Väisänen lähti toista kertaa tallennusmatkalle Viron kaakkoiskulmaa kohti, Setumaalle. Setumaalta matka jatkui Länsi-Inkerin kautta kauas Mordvaan. Inkerissä Väisänen piipahti vain kuusi päivää. Sinä aikana hän tallensi merkittävimmän tunnetun paimensoitinsävelmistön ja inkeriläisen soitinmusiikin aineiston. Mukanaan miehellä oli tuolloin mitä uudenaikaisin äänityslaite fonografi.

Väisäsen aineistossa on monia kiehtovia lajeja ja soittajia. Se piirtää inkeriläisestä musiikista aivan toisenlaisen kuvan kuin aiempien tallentajien runosävelmien ja rekilaulujen nuotinnokset. Väisäsen Inkeri oli paimensoiton, tanssisävelmien ja sotilassoittokuntien maailma. Soittimina oli erilaisia puhaltimia, kaksirivinen haitari (pilli) ja balalaikka, tuon ajan tyypillisimpiä kansansoittimia. Sävelmät ovat mikä mistäkin: perinteisiä paikallisia sävelmiä, venäläisiä, virolaisia ja ympäri Eurooppaa kulkeutuneita sävelmiä sekä Väisäsen rakastamia improvisaatioita.

Lue loppuun

Kauniissa joukoss!

Helatorstaista kesäkuun loppuun saakka kulkivat Ritvalan kylän tytöt iltapäivisin käsi kädessä, neljä-viisi tyttöä rinnan pitkin kylän teitä, ja lauloivat vanhoja runoja. Kylän päätiet kuljettuaan he pysähtyivät Helkavuodella ja jatkoivat lauluaan hitaassa piirissä. Lopuksi he palasivat yhä laulaen ja hitaasti kävellen kylään, jossa huviteltiin, tanssittiin ja leikittiin loppuilta.

Harva kansanomainen juhla on aiheuttanut samanlaista ihmettelyn ja lähteiden taakse pääsemisen tarvetta kuin Sääksmäen Ritvalan helkajuhla. Edellisten tietojen antaja Elias Lönnrot kyseli juhlista ja niihin liittyvistä lauluista koleralääkärinä kulkiessaan vuonna 1831. Kukaan 1800-luvun tallentajista ei päässyt seuraamaan itse juhlaa, vaan teki kuvauksensa haastatteluiden pohjalta. C A. Gotlundille järjestettiin vuonna 1824 pieni yksityisnäytöskin. Kun Axel Olai Heikel vuonna 1881 tuli varta vasten juhlille, eivät tytöt enää laulaneet vanhoja helkavirsiään. He kokeilivat, totesivat etteivät muista ja valittivat, ettei ollut ”arkkia” eli painettua versiota laulusta mukana, ja lähtivät katsomaan rantaan saapuvaa höyrylaivaa.

Lue loppuun

Runo, rytmi ja toisto

Runous perustuu monenlaiselle toistolle ja toiston variaatiolle. Siinä toistuvat sanojen painot tai äänenkorkeudet, äänteet, tauot, rakenteet ja ajatukset. Erilaisia toiston ja variaation lajeja pohditaan SKS:n juhlasalissa 26.–27.5. työpajaseminaarissa Parallelism in Verbal Art and Performance.

Parallelismi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan asioiden rinnakkaisuutta, yhdensuuntaisuutta tai kertaamista. Tyypillisimmillään kyse on kahdesta tai useammasta ainakin osin samansisältöisestä, mutta erilaisesta säkeestä: Laitan reppuni laulamaan, tarinaa kertomaan. Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen.
Lue loppuun

Väinämöinen virret takoi – mitä teki Agricola?

Suomenkielisen Psalttarin esipuheessa Mikael Agricola piirsi kuvan hämäläisten ja karjalaisten jumaljoukosta. Näiden seassa oli myös suuri laulajaheeros Väinämöinen: ”Äinemöinen wirdhet tacoi.” Psalttarin muodostavat psalmit ovat myös täynnä musiikkia: kanteleita, huiluja, harppuja ja ”trumpuja.” Muutoin ei laulaminen juuri Agricolan teksteissä näy.

Runouden yhteydessä suomen kirjakielen juhlittu isä on ollut tapana ohittaa hymähdelleen. Mikael Agricola, jonka runot esipuheissa olivat kömpelön hakkaavaa knittelimittaa, tavut sikin sokin, ja joka käänsi mitallisiakin katolisia hymnejä suorasanaiseen muotoon. Joskus myös ihmetellään: miksi keskeisten pyhien tekstien suomentaja ei suomentanut myös luterilaisia virsiä, miksi ensimmäistä virsikirjaa jouduttiin odottamaan viisikymmentä vuotta?

Lue loppuun

Vihreä puutarhani

Kesän juhlapäivinä naiset kulkivat ja tanssivat pitkin kylän katuja ja lauloivat. He lauloivat kaikenlaisia runoja, pitkiä tarinoita, iloa ja surua, oman kylän ylistyksiä. Etummaiset tekivät käsistään portin ja muut kulkivat parittain sen ali. Pitkät inkeroiskieliset tai inkerinsuomalaiset runot yhdistyivät yhä uudestaan toistuvaan kertosäkeeseen ”Saadulmoi saadu selennoi saadu”. Kertosäe on kaunista venäjää, jos kirjoitusasua vähän muokataan: Sad(u) li moj sad(u), zelenyi sad(u). Puutarhani, puutarha, vihreä puutarha.

Inkeriläisen kylän läpi tanssiminen tarkoitti kylän kaikkien jonomaisesti sijoittuneiden talojen editse kulkemista. Juhlapäivinä arkisen hiljainen kylän katu muuttui vilkkaaksi juhlatilaksi. Siellä tanssittiin, laulettiin, kuljettiin, soitettiin. Näkyviksi juhlat tehtiin väenpaljoudella, ylenpalttisella vieraiden kestityksellä, iltakaudet kirjotuilla puvuilla, liikkeellä, soitolla ja laululla.

Lue loppuun

Pyhät kirjat

Suomen Kansan Vanhoista Runoista tuli uskonnollisen yhteisön pyhä kirja. Olen ajatellut tutkivani menneistä maailmoista kertovia runotallenteita, mutta nyt nämä ovat myös virallisia pyhiä tekstejä.

Käänne tapahtui 17.12.2013, kun Karhun kansa rekisteröitiin uskonnolliseksi yhteisöksi, jolla on esimerkiksi oikeus vihkiä pareja avioliittoon. Rekisteröimisen vaatimaksi uskontunnustukseksi on valittu Iro-neidon runon ja Maailmansynnyn yhdistelmä. Uskontunnustusruno löytyy uutisen yhteydestä ja koko pyhä, metrin hyllytilaa vievä kirjasarja digitaalisena SKS:n sivuilta. Pyhään kirjaan sisältyy mytologisen runouden ohella esimerkiksi huolilyriikkaa, tanssilauluja, kehtolauluja, seksuaalirunoutta, pilkkalauluja, sananlaskuja ja työlauluja.

Lue loppuun