Kirjoittajan arkistot:Kati Kallio

Tietoja Kati Kallio

Akatemiatutkija, dosentti Kati Kallio työskentelee SKS:n tutkimusosastolla itämerensuomalaisen monimuotoisen runolauluperinteen ja sen digitaalistenkin tutkimusmenetelmien parissa.

Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala III: Miten tehdä tilaa?

28.2.2023,
Kommentoi

Tämänhetkistä keskustelua Kalevalasta mutkistaa paitsi se, miten keskeiseksi karjalainen kulttuuri on muodostunut suomalaisen itseymmärryksen kannalta, myös karjalaisuuden moninaisuus ja karjalan kielen historiallinen läheisyys suomen kielen itämurteiden kanssa. Osa Suomen karjalaisista kokee karjalaisuutensa suomalaisuudesta erilliseksi, osa suomalaisuutensa osaksi. Osa näkee Kalevalan ja sen käyttötavat hyvin ongelmallisina. Toisille Kalevala on tärkeä ja rakas.

Tämän kirjoituksen ensimmäinen osa käsittelee karjalaisuuden moninaisuutta ja karjalan kieltä, toinen osa kysymystä Kalevalan ja kansanperinteen omistajuudesta. Tässä pohdin, mitä hankalalle tilanteelle olisi mahdollista tehdä.

Lue loppuun →

Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala II: Voiko Kalevalan varastaa?

27.2.2023,
1

Kalevalan luonteesta on kiistelty jo ennen eepoksen ilmestymistä. Viime vuosina keskusteluun on noussut kysymys Kalevalasta karjalaisilta varastettuna eepoksena tai kulttuurisena omimisena. Keskustelua on käyty paitsi perinteisessä, myös sosiaalisessa mediassa, podcasteissa ja keskustelutilaisuuksissa.

Osa karjalaisaktivisteista sanoo, että suomalaisten tulisi luopua Kalevalasta ja sen juhlimisesta kokonaan. Toiset taas sanovat, että suomalaisten tulisi ennen kaikkea käsittää, miten Kalevala on vaikuttanut karjalankielisten asemaan Suomessa. Osa toteaa, että Kalevala on myös monille karjalaisille tärkeä tai rakas teos.

Lue loppuun →

Karjalaisuus, suomalaisuus ja Kalevala I: Karjalaiset

24.2.2023,
Kommentoi

Kalevalan päivää (28.2.) kehystäviin puheisiin on 2020-luvulla tullut uusia säröjä. Viime vuosina on keskusteltu Kalevalasta karjalaisilta varastettuna eepoksena tai kulttuurisena omimisena. Kiihkeätäkin väittelyä käydään paitsi perinteisessä, myös sosiaalisessa mediassa, podcasteissa ja keskustelutilaisuuksissa.

Keskustelun kannalta on olennaista ymmärtää, mistä karjalaisuudesta milloinkin puhutaan. Karjalaisuus voi tarkoittaa monenlaisia, osin lomittaisia tai päällekkäisiä asioita. Se voi kiinnittyä Karjalan laajan alueen eri seutuihin tai näiden seutujen moninaisiin asukkaisiin, uskontoihin, kieliin, tapoihin, etnisyyksiin tai paikallisiin identiteetteihin.

Lue loppuun →

Inkerikot, vatjalaiset ja setot

5.8.2022,
Kommentoi

Harva osaa luetella kaikki suomen pienet uhanalaiset lähisukukielet: liivi, vatja, inkeroinen, vepsä, karjala sekä joskus karjalan ja viron alle luetut lyydi ja seto. Vahvana äidinkielenään liiviä puhuvia ihmisiä ei enää ole, ja vatjaa ja inkeroista puhuu enää muutama ihminen. Tätä enemmän on kuitenkin yhä ihmisiä, jotka äidinkielestä riippumatta pitävät itseään liiviläisinä, vatjalaisina tai inkeroisina, tai tuntevat itämerensuomalaiset juurensa.

Lue loppuun →

Rikkonaiset vai ehjät säkeet?

3.6.2022,
Kommentoi

Ennen kirjoitustaidon keksimistä runous oli vain laulua, resitointia tai rytmistä puhetta. Runo oli siten myös esitys tai teko. Sanat eivät olleet olemassa paperilla, vaan ainoastaan hetken kuultavissa olevana rytminä ja muisti rakenteina. Tavat pistää sanoja tietyllä tavalla peräkkäin ja tavat esittää niitä olivat tiiviissä vuorovaikutuksessa. Kirjallisessa runossakin sanojen rytmillä tai sijoittumispaikoilla paperille on yhä merkitystä.

Lue loppuun →

Matthias Salamniuksen kalevalamittainen kristillinen eepos vuodelta 1690

13.11.2020,
1

Kalevala ei ollut ensimmäinen suomenkielinen pitkä runomuotoinen teos eikä sen käyttämä runomitta pelkästään esikristillisten aiheiden kieli. Vuonna 1690 Matthias Salamnius julkaisi 2265-säkeisen runoelman Ilo-Laulu Jesuxesta.

Ilo-Laulu kertoo kristillisen evankeliumin moitteettomalla kalevalamitalla Mikael Agricolan sata vuotta vanhemman Passion pohjalta. Passio kokosi neljä evankeliumitekstiä yhdeksi tarinaksi. Salamnius muokkasi tämän tarinan helpommin hahmotettavaksi ja omaksuttavaksi. Teoksen 28 lukua rakentuvat suullisten laulujen pituisiksi ja kussakin on selkeä päähenkilö. Pitkä lopetusjakso puhuttelee suoraan lukijaa ja kertoo, miten evankeliumit ja kristillinen opetus pitäisi ymmärtää.

Lue loppuun →

Saanko laulaa laulujasi?

9.9.2016,
5

Olen erilaisissa tilanteissa laulanut julkisesti tai puolijulkisesti ainakin virolaisia, norjalaisia, marilaisia, bulgarialaisia, inkeriläisiä, karjalaisia, venäläisiä, nepalilaisia, unkarilaisia ja ruotsalaisia perinteisiä lauluja. Saamelaista joikua tai romanien lauluja en ole. Syyt tälle ovat monimutkaisia, mutta pohjimmiltaan ne liittyvät kulttuurien välisiin historiallisiin suhteisiin ja siihen, miten erilaiset ihmisryhmät omat perinteensä nykyhetkessä kokevat.

Oletan, että moni saamelaisista ja romaneistakin kokisi loukkaavana, jos suomalaisena esittäisin heidän perinnettään julkisesti. Suoraan en ole tästä kysynyt. Asetelma on kuitenkin monimutkainen ja hyvin tilannesidonnainen. Olen esimerkiksi nähnyt upean konserttitallenteen, jossa saamelainen Mari Boine laulaa taustallaan joikaava Norjan radion sinfoniaorkesteri, ja saamelaisen yleisön silmissä näkyy kyyneleitä. Toisaalta en aina ole varma, teenkö oikein opettaessani tai havainnollistaessani inkeroisten tai karjalaisten lauluja: ne eivät ole millään tavalla omaa perinnettäni, vaikka ovat tulleet rakkaiksi.

Lue loppuun →

Miten kutsua vanhaa runoa?

30.10.2015,
13

Erilaiset nimitykset kuvaavat ja rajaavat kohdettaan eri tavoin. Ne kantavat mukanaan pitkiäkin laahuksia ja piilomerkityksiä. Niinpä itämerensuomalaisen suullisen runon tutkijat eivät yli kahdensadan vuoden jälkeenkään ole yksimielisiä siitä, miten tutkimuskohdetta tulisi eri kielillä ja eri yhteyksissä nimittää. Kalevalamittainen runo? Regilaul? Vanha runo? Runolaulu? Perustelut eri nimitysten puolesta kätkeytyvät usein tutkimusten alaviitteisiin, sivuhuomautuksiin tai rivien väleihin.

Itse tutkimuskohde on selvä: se ilmaisumuoto, joka näillä maailmankolkilla oli käytössä laulu- ja runokielenä ennen riimillisiä säkeistölauluja ja pitkälle niiden kanssa rinnan. Se runokieli, jota Elias Lönnrot käytti Kalevalassa, ja joka kansalliseepokselta sai yhden yleisimmistä nimistään kalevalainen runous. 1900-luvun puolivälin vaiheilla nimi alkoi esiintyä ilmeisesti neutraalimmaksi tai tieteellisemmäksi koetussa muodossa kalevalamittainen runous.

Lue loppuun →

Lajien avarat rajat

9.4.2015,
Kommentoi

Arkisto on yllätyksiä täynnä. Kuuntelin aikoinaan noin kolme vuotta täyspäiväisesti läpi kalevalamittaisen runon äänityksiä. Suurin osa nauhoista vahvisti ennakkokäsityksiäni. Nauhoilla lauloi vanhoja ihmisiä melko hiljaisilla ja rauhallisilla äänillä. Runosäkeet seurasivat toistaan hieman muuntelevan, hyvin yksinkertaisen sävelmän myötä kunnes laulu loppui kuin seinään. Runomitta oli pääosin sisäsiistiä klassista kalevalamittaa.

Sitten tuli vastaan kaikenlaisia hämmentäviä poikkeuksia. Vienankarjalaisen laulun pitäisi olla suunnilleen yksiäänistä ja aika hiljaista, mutta äkkiä joukko naisia laulaakin yhdessä vahvan jäntevästi, ja vaikka hääsävelmän muuntelu ei ole suurta, tuottaa se taidokkaita moniäänisinä soivia kohtia. Joku toinen lisää lauluunsa ylimääräisiä hehetystavuja ja joikuu kuin keväinen joutsen niin, että nauhan aikaisempi analysoija ei ole edes tunnistanut laulua kalevalamittaiseksi runoksi. Kolmannella laulajalla yksikään runosäe ei toistu samanlaisena, vaan sävelmä muuntelee loputtomasti kuin virtaava vesi.

Lue loppuun →

Kalevalamitta ja länsisuomalaiset kulttuurit

16.2.2015,
Kommentoi

Kalevalamitta oli aikanaan käytössä koko Suomen alueella, vaikka vanhamittaisia kansanrunoja ei usein edes mielletä kuuluvaksi läntisimmän Suomen kulttuuriperintöön. Lähinnä karjalaisten ja inkeriläisten runojen pohjalta luotu Kalevala on suunnannut vahvasti sekä tallentajien, tutkijoiden että laajemman yleisön mielikuvia. Runolaulu oli paljon muutakin kuin pitkiä lauluja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Kullervosta. ”Kalevalan kertovia runoja” arkisemmat, lyhyemmät tai kristillisemmin sävyttyneet laulut eivät kuitenkaan juuri kiinnostaneet tallentajia.

Länsisuomalainen kansanruno kertoo monin tavoin pitkästä läntiseen kulttuuripiiriin kuulumisesta. Katoliseen keskiaikaan ja kristinuskoon viittaavat aihelmat sekä erilaiset balladinomaiset teemat ovat yleisiä. 1800-luvun laajojen tallennusten aikaan uudemmat riimilliset kansanlaulut ja luterilaiset virret olivat jo paljon vanhakantaista laulua suositumpia. Rannikkoalueet olivat alkaneet kristillistyä viimeistään 1100-luvulta lähtien ja lukutaitokin levisi kansan pariin ensimmäisenä lännessä. Kalevalamitta eli silti läntisimmässäkin Suomessa aina 1900-luvun alkuun asti loitsuissa, sananlaskuissa, loruissa ja lastenlauluissa, toteaa Marjut Paulaharju.

Lue loppuun →