Arkistotutkija suurten tunteiden äärellä

Yksi antoisimmista tehtävistä työssäni arkistotutkijana on keruuaineistojen käsittely. Vaikka vielä vastaanottovaiheessa ei ole tarkoitus syventyä aineistoon, tulee kiusaukselle ja aikataululle usein annettua periksi. Tekstit vetävät puoleensa erityisesti, jos keruun aiheeksi sattuu jokin itselle läheinen aihe.

Paitsi silloin, jos aihe todellakin sattuu.

Ei ollut yllätys, että toukokuussa päättynyt Kissa, koira hevonen – eläin perheenjäsenenä -keruu saavutti suuren suosion. Eläinrakkaalle ja lemmikilliselle arkistotutkijalle oli suuri ilo osallistua keruun suunnitteluun sekä seurata sen saamaa huomiota mediassa ja vastaajien keskuudessa.

Yllätys iski ryhtyessäni käsittelemään aineistoa. Omien, jo aikaa sitten menehtyneiden lemmikkien poismenoon liittyvät käsittelemättömät tunteet nousivat pintaan, kun suru ja syyllisyys muistuttivat olemassaolostaan. Yhtäkkiä minusta tuntui ylivoimaiselta perehtyä teksteihin yhtään välttämätöntä enempää.

Koitti kuitenkin päivä, jolloin minun oli viimein kohdattava demonini – ja lemmikkikeruuaineisto. Työtehtäviä kun ei ole mahdollista sivuuttaa yhtä helposti kuin omia kipeitä muistojaan.

Aineisto sisälsi runsaasti koskettavia kuvauksia lemmikin menetyksestä. Jouduin lisäksi lukemaan mainintoja eläinten kaltoin kohtelusta ja laiminlyönneistä, joista traagisimmat jäivät mieleen pyörimään vielä työajan jälkeenkin. Siltikin toivon, että olisin tarttunut aineistoon paljon aiemmin. Käteni ulottuvilla olleet tekstit nimittäin osoittautuivat melkoiseksi vertaistueksi.

Tunnistin surukuvauksista piinallisen tarkasti ne kaipauksen ja menetyksen tunteet, jotka saattavat kouraista vielä kymmenienkin vuosien jälkeen lemmikin kuolemasta. Huomasin myös, että muutkin ovat ruoskineet itseään syyllisyydellä pitkitettyään itsekkäistä syistä lemmikistään luopumista siinä vaiheessa, kun luopuminen selvästi olisi ollut sairaan lemmikin edun mukaista.

Se, mikä minut näistä kaikista vastaajista erotti – tähän tekstiin asti – oli rohkeus tarttua kipeään aiheeseen, kohdata tunteensa ja vieläpä kirjoittaa niistä kainostelematta. Keruuvastauksia kymmenen vuotta lukeneena ei tekstien henkilökohtaisuus ollut toki minulle uutta. Tällä kertaa en kuitenkaan tyytynyt vain ihastelemaan kirjoittajien kykyä välittää muistonsa ja tunteensa lukijalle elävästi ja avoimesti, vaan yritin oppia kirjoittajilta itsekin. Kuinka ollakaan, aloin vihdoin ymmärtää oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta kirjoittamisen voiman omien tunteiden ja ajatusten jäsentäjänä surutyössä.

Menetyksestä kumpuava suru kertoo ennen kaikkea lemmikin merkityksellisyydestä ihmiskumppanilleen: rakkaudesta, kiintymyksestä, luottamuksesta ja erityislaatuisesta suhteesta. Lemmikki tuo lohtua surevalle ja seuraa yksinäiselle. Yhteiset retket tai leikkihetket tuovat taas vastavuoroisesti iloa molemmille. Kadonnut lemmikki saa koko perheen huolen valtaan ja helpotus on suuri, kun kaivattu karkulainen odottaa nälkäisenä kotikuistilla. Monia muitakin tunteita lemmikit herättävät, eikä mieleeni muistu toista aineistoa, jossa tunteiden kirjo olisi näyttäytynyt näin laajana.

Lemmikeillä on ilmiselvästi suotuisa vaikutus ihmiskumppaneihinsa. Ihmisen merkitystä lemmikille voi vain arvailla, mutta Eläinten viikolla 4.10.–10.10. on sitä hyvä hetki pohtia. Osviittaa voi hakea vaikkapa Helena Telkänrannan tuoreesta kirjasta ”Millaista on olla eläin” (SKS 2015).

sylvi_1

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.