Allegorisen intiimiä: tunnustuksellisuuden kulttuuri ja stand up -komiikka

Tunnustuksellisen intiimiyden trooppi hiertää stand up -komiikkaa. Lajin viehätyksestä merkittävä osa pohjaa siihen avoimuuden ja suorapuheisuuden lupaukseen, jossa ”omana itsenään” julkisella foorumilla esiintyvä koomikko sanoo ja paljastaa härskisti ”kaiken”. Esimerkkeinä voisi mainita amerikkalaisen Amy Schumerin (2017) selostamassa sukuelimensä tuoksua tai kotimaisen Juuso Kekkosen, joka monologin ja stand upin rajoja sumentavassa Oudon homon (2016) esityksessään heittäytyy ilkosen alasti yleisönsä eteen.

Stand up murtaa perinteisiä rajalinjoja yksityisen, henkilökohtaisen, julkisen ja jaetun välillä mediatutkija Misha Kavkan (2008) kuvaamalla tavalla, joka voidaan kiteyttää ”liialliseen tunteeseen, liialliseen informaatioon, liialliseen näkyvyyteen”. Lainkaan tavaton ei ole myöskään näkemys, jonka mukaan stand up on ”parhaimmillaan raakaa ja alastonta, kun esiintyjä kaivaa huumoria syvältä itsestään, vioistaan ja traumoistaan”, kuten stand up -koomikko Harri Soinila kirjoittaa minulle lähettämässään kyselyvastauksessa.

Intiimeissä paljastuksissaankin stand up -koomikoiden voidaan kuitenkin nähdä monesti pyrkivän (samas)tuttavuuteen, usein erilaisten allegoristen kehystysten kautta. Stand up on julkisena puheena lopultakin sosiaalista ja dialogista lähinnä Michael Warnerin (2002) määrittämässä ”muukalaissosiaalisuuden” (stranger-sociality) merkityksessä. Olipa tällainen julkinen puhe miten henkilökohtaisesti puhuttelevaa tai intiimiä tahansa, Warnerin mukaan me olemme kuitenkin kuulijoina tietoisia siitä, että ”se on suunnattu meidän itsemme sijaan pikemminkin niille muukalaisille, jollaisia me olimme ennen kuin satuimme altistumaan tälle puheelle”.

Syvennyin viimeisimmässä väitöskirja-artikkelissani stand up -komiikkaan tunnustuksellisen intiimiyden, allegorisuuden ja refleksiivisyyden toisiaan täydentävistä näkökulmista. Stand up -komiikkahan rakentuu koomikon ensimmäisen persoonan ”maailman” tyylitellylle esitykselle, sen hallitseva diskursiivinen moodi on toisen persoonan suora puhuttelu ja sitä esityslajina määrittää voimakkaasti korostunut kolmannen persoonan refleksiivinen näkökulma. Halusin toisin sanoen selvittää, miten stand up -komiikalle ominainen refleksiivisyyttä alleviivaava esitysmuoto lyö leimansa toiseen lajin ominaispiirteeseen, omakohtaiseen ”autenttisuuteen”.

Esimerkiksi Harri Soinilan mukaan stand up ”ei niinkään mahdollista itsereflektiota vaan pakottaa siihen”. Stand up on spontaanin (vaikkakin yksisuuntaisen) dialogin jäljitelmää tai simulaatiota, jossa käsikirjoitettuja ja huolellisesti harjoiteltuja mielenilmauksia ja tunteenpurkauksia objektivoidaan kaupallisesti välittyneen mielihyvän nimissä, ja jossa koomikolla on mahdollisuus reaaliaikaisesti kommentoida myös käynnissä olevaa esitystään. Tästä huolimatta lajin ytimessä voi tunnistaa myös yleisön affektiivisen suhteen esiintyjän persoonaan (autenttisen minän) presentaationa, ei välttämättä niinkään (roolin, lavahahmon) representaationa. Stand up esittää näin tutkijalle myös metodologisen haasteen: kuinka lähestyä tunnustuksellista intiimiyttä kontekstissa, joka on jo määritelmällisesti performatiivista, kaupallista ja (pitkälti) käsikirjoitettua?

Otin stand up -komiikan henkilökohtaisia ja tunnustuksellisia aspekteja kartoittaessani ohjenuorakseni folkloristi Amy Shumanin (2005) ajatuksen allegoriasta. Shuman esittää allegorian trooppina, joka vetoaa henkilökohtaisen ylittävään (more-than-personal) pikemminkin kuin vain henkilökohtaiseen ja yksilölliseen. Näinhän koomikot tekevät. He tähtäävät välittömyyteen tyylitellessään kertomuksensa ajallisesti ja sosiaalisesti tuoreiksi, samoin kuin he tähtäävät allegoriseen, vaikka pysyttelevät nimellisesti henkilökohtaisen piirissä. Koomikot haluavat joidenkin juttujensa kiertävän esityslavojen ulkopuolellakin – toki samalla mieluiten alkuperäiseen tekijään viitaten. Yhä useampien sosiaalisten todellisuuksien ja kerrosten läpi prosessoituessaan jutut voivat parhaassa tapauksessa muuttua yleisesti tunnetuksi perinteeksi.

Allegorian poliittisuus kytkeytyy siihen, miten henkilökohtaisen ja yleisen välisiä kytköksiä artikuloidaan. Tehdäänkö niiden luonne tavoitteellisena appropriaationa näkyväksi vai pyritäänkö tämä luonnollistava ele häivyttämään? Arkisesta kanssakäymisestä tuttu tapa on esimerkiksi tehdä ongelmasta tai teemasta ”tosi” valottamalla sen henkilökohtaista kokemuksellista ulottuvuutta, jolloin kokemuksen, ilmiön ja sen tulkinnan yhteys alkaa näyttäytyä itsestään selvänä.

Stand up -rippi

Tunnustuksellisuuden kultuurilla viitataan länsimaiseen myöhäismoderniin virtaukseen, jota luonnehtii yksilöllistyneen emotionalismin hengessä tapahtuva sosiaalisten ja poliittisten ilmiöiden pelkistäminen henkilökohtaisen piiriin ja julkisuuden intimisoituminen (Sumiala 2007, 163). Sen tausta on Foucault’n (1980) esityksessä, jonka mukaan tunnustuksesta on 1700-luvulta alkaen tullut modernin subjektin totuutta määrittävä ja tuottava diskursiivinen trooppi, joka paljastaa samalla valtasuhteen. Tunnustaja tarvitsee aina kuulijan, tuomarin ja potentiaalisen vapahtajan – esimerkiksi stand up -yleisön. Oletus tunnustuksellisuudesta voikin olla alistava valtarakenne ja normi, kuten media-antropologi Johanna Sumiala (2007) huomauttaa.

Kyselyyni vastanneet stand up -koomikot eivät tunnustuksen alistavaa normittavuutta lajissaan tunnistaneet tai ainakaan tuoneet sellaista esille: stand up mahdollistaa paljon muutakin kuin yksityisasioista tai edes omasta itsestä puhumisen. Lajin tuottamat tunnustukset eivät myöskään määrity välttämättä suhteessa niiden totuusarvoon vaan pikemminkin niiden huomioarvoon ja nautinnollisuuteen – siis viihteenä. Toisaalta vaikka julkiseen retoriikkaan upotetut yksityisen sfäärin paljastukset voisi usein ymmärtää pikemminkin henkilökohtaisuuden representaatioiksi, joiden yksi tavoite on intiimin jakamisen vaikutelman luominen, joskus pelkkä aiheesta puhuminen voi olla henkilökohtaisesti merkittävä teko.

Intiimin jakamisen problematiikka koskee läheisesti esimerkiksi Teemu Vesteristä ja Anitta Ahosta, joista ensimmäinen on puhunut lavalla muun muassa masennuksestaan, jälkimmäinen taas syövästä ja kehitysvammaisesta veljestään. Ahonen kuvaa stand up -lavan tuottamaa kolmannen persoonan näkökulmaa itseen ja omiin kokemuksiin seuraavasti: ”Itseään voi lavalla tarkastella ulkopuolelta. Kai sitä voi jotenkin irtautua kokemuksestaan, ettei välttämättä koe edes puhuvansa itsestään, vaikka puhuukin. Joku etäisyys asiaan pitää olla, ennen kuin siitä saa hauskaa lavamateriaalia.” Ahosen kirjoitus etäisyyden, refleksiivisyyden ja koomisen mielihyvän keskinäisistä suhteista toimii paitsi kiinnostavana kuvauksena koomikon suhteesta materiaaliinsa myös laajemmin välittymisen (mediation) fenomenologiana erityisessä stand up -komiikan kontekstissa.

Käytin artikkelissani materiaalina myös kanadalais-suomalaisen Jamie MacDonaldin esityksiä. MacDonald on transsukupuolinen mies, jonka tuotannon keskeistä osaa ovat viime vuosina olleet avoimet kuvaukset hänen sukupuolenkorjauksensa eri vaiheista. Huomioni kiinnitti ennen muuta MacDonaldin rutiini, jossa hän esittelee itsensä transsukupuolisena miehenä ja tekee sen läsnä olevan yleisön näkökulman kautta: ”En ole varma oletteko asiasta tietoisia, se ei välttämättä ole ilmiselvää, mutta katsotte juuri transsukupuolista ihmistä.” MacDonald kertoo minulle, kuinka hän on lavalla kommentoinut omaa sukupuoltaan eri tavoin sukupuolenkorjausprosessinsa eri vaiheissa: tuonut asian välittömästi yleisön tietoisuuteen tai jopa tarkoituksellisesti jättänyt asian vaille mainintaa. MacDonaldin rutiinissa tunnustamisen trooppi, jota sitäkin siis performoidaan yleisön näkökulman kautta, läpäisee koko esitystä koskemalla hänen identiteettinsä oikeutusta. Sukupuoliaktivisti Riki Anne Wilchins (2006, 548) onkin tässä suhteessa todennut, että transsukupuolisilla ihmisillä ei ole pääsyä elämään ”ilman käypää sukupuolihenkilöllisyystodistusta”.

Allegorisen intiimiä

Tällä hetkellä kansainvälistä buumia elävä stand up on elimellinen joskin pitkään laiminlyöty populaarikulttuurin tutkimuksen kohde. Filosofi Jacques Rancière (2004, 17) on esittänyt teatterin politiikan kiteytyvän kolmessa seikassa: 1) esityslavan ja yleisön välisessä suhteessa, 2) lavahahmon tuottamassa ruumiillisessa merkityksessä sekä 3) läheisyyden ja etäisyyden välisissä peleissä. Stand up -komiikka manipuloi näitä suhteita tuottaakseen itsestään teatterillisen vastineen 2000-luvun televisuaalisten genrejen menestyjälle, tosi-tv:lle. Sekä stand up että tosi-tv ovat ”konstruoitua välittömyyttä” (ks. Kavka 2008), jonka tuottamaan nautintoon liittyy keskeisesti sen kysymyksen (yhteisöllinen) puntaroiminen, onko esitetty ”todellista” ja millä ehdoin.

Teemaan sopivana lukuvinkkinä mainittakoon vielä israelilaiskirjailija David Grossmanin tämän vuoden Man Booker -voittajateos A Horse Walks Into A Bar, joka sekin keskittyy tunnustuksellisuuden ja vapahduksen problematiikkaan. Grossmanin kirja käsittelee ikääntyneen koomikon Dovaleh G:n yhtä stand up -keikkaa, joka päällekäyvässä omakohtaisuudessaan saa yleisön jäsenet lähinnä pakenemaan paikalta. Grossmanin kirja tulkitsee kiinnostavasti stand up -komiikan jakautuneen 1) tunnustukselliseen ja omaelämäkerralliseen ilmaisuun, sekä 2) epäpersoonallisiin ja kliseisiin stand up -rutiineihin ja gageihin (jollaisen aloitusformula on nostettu myös teoksen nimeksi). Kirjan päähenkilölle Dovaleh G:lle stand up tarjoaa julkisen väylän vapautua hänen omansa traumaattisesta menneisyydestään. Hänelle performanssin suomat mahdollisuudet toteutuvat kuitenkin sillä tavoin, mitä monet kyselyyni vastanneet koomikot pitivät epäsuotavana: Dovalehille stand up -komiikkaesitys muuttuu terapiaistunnoksi.

FM Antti Lindfors työskentelee SKS:n tutkimusosastolla. Hän viimeistelee folkloristiikan alan väitöskirjaansa kantaaottavasta stand up -komiikasta tekstuaalisuuden, intiimiyden ja performanssin näkökulmista Turun yliopistoon.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *