Aino Kallas – meren kuvaaja

Kun kirjailija Aino Kallas julkaisi vuonna 1904 ensimmäisen Viroa kuvaavan kaunokirjallisen teoksensa, hän antoi sille monimielisen nimen Meren takaa. Novellikokoelma välitti suomalaislukijoille kertomuksia ”meren takaa”, Virosta, joka maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta oli monelle vieras. Samalla kirjailija itse oli Virossa vielä tulokas meren takaa ja otti vasta ensi askelia tiellään kahden maan yhteiseksi kirjailijaksi.

Laatiessani Aino Kallaksen elämäkertaa (Aino Kallas. Maailman sydämessä, SKS 2017) huomasin, että kirjailijan suhde mereen punoutui yhdeksi kirjan keskeiseksi temaattiseksi juonteeksi – itsellenikin yllätyksenä. Konkreettisimmin aiheen tärkeys Kallaksen kirjailijauralla käy ilmi teosten nimivalinnoista. Ensimmäistä Meren takaa -novellikokoelmaa seurasi jo vuoden kuluttua Meren takaa. Toinen sarja. Kirjailijan toimittama runokäännösantologia (1911) sai samassa hengessä nimekseen Merentakaisia lauluja; seuraavasta virolaisaiheisesta novellikokoelmasta tuli puolestaan Lähtevien laivojen kaupunki (1913).

Meri huuhtoo Aino Kallaksen tuotannossa vuoroin Tallinnan rantoja, vuoroin kehystää Viron suuria saaria, Saarenmaata ja Hiidenmaata, joissa kirjailija vietti monia kesiään. Kallas kuitenkin teki virolaismiljööstä myös tietoisia irtiottoja läpi tuotantonsa. Vuonna 1914 hän esimerkiksi julkaisi novellikokoelman Seitsemän. Titanic-novelleja, jonka aiheena oli teoksen nimen mukaisesti valtamerilaiva Titanicin haaksirikko keväällä 1912.

Suomen ja Viron välistä kulttuurisuhdetta kuvastavista kielikuvista kiteytynein ja tunnetuin on vertauskuva Suomen sillasta – Soome sild – jota sekä Kalevipoegin kirjoittaja Fr. R. Kreutzwald että Viron kansallisrunoilija Lydia Koidula ovat hahmotelleet. Myös tämä kielikuva liittyy olennaisesti mereen: Kalevipoegissa ”Suomen sillaksi” muuttuu Suomenlahteen kaadettu tammipuu, jonka oksista osa kurottuu kohti Viroa, osa kohti Suomea. Suomeksi kirjoittanut, mutta pääosin Viroa kuvannut Aino Kallas on eittämättä yksi tämän kulttuurisillan suurimmista rakentajista, mutta kaunokirjallisessa tuotannossaan hän ei juurikaan kuvaa Suomen ja Viron välistä suhdetta – yllättävää kyllä. Myös Viron rannoilla lainehtiva meri on Kallaksen tuotannossa pikemminkin raja Viron ja muun maailman kuin nimenomaan Viron ja Suomen välillä.

Tuotantonsa tunnetuimpiin lukeutuvassa novellissaan ”Lasnamäen valkea laiva” Aino Kallas kuvaa virolaisen talonpoikaisväestön keskuudessa 1800-luvun lopulla syntynyttä ”profeetta Maltsvetin” uskonlahkoa, joka odotti ”valkeaa laivaa” vapauttajakseen baltiansaksalaisten maanomistajien mielivallasta. Kyseessä on historiallinen aihe, johon myös moni virolainen kirjailija on tarttunut. Neuvostoaikana virolainen valge laev kiteytyi yleisesti tunnetuksi kielikuvaksi, jolla tarkoitettiin toivetta läntisestä maailmasta odotetusta pelastuksesta. ”Lasnamäen valkea laiva” onkin malliesimerkki Kallaksen teoksesta, jota on luettu ja tulkittu toisistaan selkeästi poikkeavin tavoin Suomessa ja Virossa. Siinä missä suomalaisessa tutkimuksessa on kiinnostuttu voimakkaimmin novellin päähenkilöstä, kaksijakoisen naisprofeetan hahmosta, Virossa tärkeimpänä on pidetty itse valkean laivan motiivia. Ja kun vironvenäläinen Viktoria Ladõnskaja (s. 1981) julkaisi vuonna 2013 omiin lapsuusmuistoihinsa pohjautuvan tietokirjan Tallinnan neuvostolähiönä tunnetusta Lasnamäestä, hän antoi teokselleen nimen Lasnamäe valge laev – esikuvanaan Kallaksen kuuluisa novelli.

Kun Aino Kallaksen tuotantoa lukee mereen kiinnittynein katsein, tulee kiinnittäneeksi huomiota aiemmin  tutkimattomiin tarinoihin ja henkilöhahmoihin. Kallaksen teoksissa tunnetummat virolaiset talonpojat saavat rinnalleen kippareita, salakuljettajia ja merimiehiä. Samalla meri merkitsee sorretuille ihmisille ylikäymätöntä rajaa, joka sulkee elämän hyvin ahtaaseen piiriin. ”Minne saarella menet – meri edessä”, kuuluu lannistunut repliikki kirjailijan varhaisessa novellissa ”Bathseba Saarenmaalla”.

Myöhäisessä tuotannossaan Aino Kallas ei enää kuvannut hartaasti kaivattua valkeaa laivaa, vaan hahmottelee merelle toisenlaisen purjehtijan. 1940-luvun lopulla ilmestyi novelli ”Must kajak” (suomeksi ”musta lokki”), kuvaus mustasta laivasta, joka herättää kauhua jopa sen omassa miehistössä. Kallaksen luottokääntäjä, kirjailija Friedebert Tuglas oli kuvannut valkean laivan sijaan saapuvaa mustaa laivaa jo 1900-luvun alkuvuosina (novellissaan ”Must laev”), mutta runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuvaus Viron rantojen editse seilaavasta mustapurjeisesta laivasta oli synkästi ajankohtainen.

Elämäkerran kirjoittaja koskettelee vääjäämättä ikuisuuskysymyksiä kirjailijan tuotannon ja elämänvaiheiden välisestä suhteesta. Ei siitä pääse merta miettiessäänkään. Silloisessa kotikaupungissaan Lontoossa vuonna 1923 kirjoittamassaan esseessä Kallas pohtii polveilevasti oman elämänsä ja teostensa ristivetoa. Tässä yhteydessä kirjailija muun muassa toteaa, että ei olisi kirjoittanut kuolemasta niin paljoa, ellei hänen oma isänsä olisi menehtynyt hänen ollessaan vielä pikkutyttö. Kallaksen isä Julius Krohn kuoli purjehdusonnettomuudessa Viipurinlahdella kesällä 1888, tulevan kirjailijan ollessa vasta kymmenvuotias. Tästä tietävä tulee herkästi miettineeksi, kuvittaako lapsuudentragedia tavalla tai toisella Kallaksen merellisiä näkymiä. ”Lasnamäen valkean laivan” uskonlahko hajoaa yhden lahkolaisen hukkumiskuoleman jälkeen; Titanic-novelleissaan kirjailija puolestaan kuvaa tuhoavaa, hukuttavaa merta niin seikkaperäisesti ja symbolipitoisesti, että käsittelytapa herätti ihmetystä ja paheksuntaakin aikalaisarvioijissa. Tällaisten tulkintojen tiellä on samalla kuitenkin syytä edetä varoen: kirjailijan elämänvaiheiden ja teosten suhde on harvoin mutkaton, ja meri vertauskuvien lähteenä ajattomimpia.

Aino Kallaksen syntymästä tulee tänään 2.8.2018 kuluneeksi 140 vuotta.

Silja Vuorikuru

FT, kirjallisuudentutkija Silja Vuorikuru työskentelee SKS:n tutkimusosastolla. Hän on väitellyt Aino Kallaksen tuotannon intertekstuaalisuudesta vuonna 2012 ja julkaissut Aino Kallaksen elämäkerran Aino Kallas. Maailman sydämessä vuonna 2017. Elämäkerran vironkielinen käännös (kääntäjänä FT Sirje Olesk) ilmestyy Varrak-kustantamon julkaisemana kuluvan vuoden aikana. Parhaillaan Vuorikuru laatii post doc -tutkimusta meriaiheesta Suomen ja Viron kulttuurisuhteen kuvastajana kirjallisuudessa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *