Aineisto, joka aukaisee uusia teitä

Arkistotyössä tulee käytyä läpi suuriakin määriä aineistoja, ja silloin tällöin niistä tarttuu mieleen jotain erityistä, joka pysyy mielessä – usein pitkäänkin. Arkistoaineistoja kahlatessa vastaan tulee jatkuvasti liikuttavia kirjeitä, piirustuksia ja päiväkirjoja. Haastattelunauhat ja valokuvat avaavat eteen erilaisia ihmiskohtaloita.

Helmikuussa SKS käynnisti Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston kanssa Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen (2018–2020). Hankkeessa kartoitetaan vanhoja ja vastaanotetaan uusia arkistoaineistoja, sekä haastatellaan inkeriläisiä paluumuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Tarkoituksena on säilyttää arvokkaat muistot ja sukujen tarinat, jotta ne jäisivät elämään ääninä, kuvina ja teksteinä arkistoissa. Ainutkertaiset muistot ja dokumentit yhdessä toistensa kanssa täydentävät poliittisista syistä pitkään vaiettua inkeriläisten historiaa, kun yksittäisten ihmisten kohtalot valottavat osaltaan suurempaa tapahtumien kulkua.

Kun katselee Samuli Paulaharjun ottamia ikonisia valokuvia 1910-luvun Inkeristä tai Antti Hämäläisen kuvia 1940-luvun inkeriläispakolaisista Virossa ja Suomessa, muodostuu Inkerin historiasta luetun tiedon päälle uusi, moniulotteisempi kuva. Aineistojen ja niissä esiintyvien yksittäisten ihmisten myötä historiasta tulee käsin kosketeltavaa, jollakin tavalla todellisempaa sellaiselle ihmiselle, joka ei itse ole ollut tapahtumissa paikan päällä.

Samuli Paulaharju kertoi Kaleva-lehden artikkelissa Inkerissä. Muisteluksia kesämatkalta, vuonna 1911 seuraavaa: ”Haluatko heihin tarkemmin tutustua, silloin sinne retkelle lähde. Löydätpä kansan, jonka seurassa puhe ei kesken puutu, yhtä wähän kuin meidän karjalaisten kera. Ja jos olet kansatieteellisellä keräilyretkellä, lieneepä saaliisi wallan runsas. Tawattomat owatkin ne aarteet – runot, sadut, sävelet y.m., – joita aina Lönnrotin ja Europaeuksen ajoilta asti on sieltä yhä uudestaan ja uudestaan tukuttain kokoelmiimme tuotu. Jos taas muuten retkeilet, noin wain ilman aikojasi, paljon silloinkin saat uutta ja huwittawaa huomata.” (Kaleva nro 236, 13.10.1911)

Tuolta samaiselta kesämatkalta Samuli Paulaharju otti valokuvia, joissa aukeaa idyllinen kuva kauniista Inkerinmaasta viljavine peltoinen ja aurinkoisine hellepäivineen. Kuvissa näkyy maaseutu lehmineen ja hevoskärryineen. Ihmiset tuijottavat totisina kuvaajaa kylänraitilla ja taustalla seisovat talot rintarinnan tien molemmilla puolilla. Tämä lienee se kaivattu kotimaa – menetetty Inkeri, joka kotinsa jättäneille inkeriläispakolaisille on jäänyt vahvasti mieleen ja johon pääsee palaamaan enää vain valokuvia katselemalla ja muistelemalla.

Antti Hämäläinen puolestaan kuvasi 1940-luvun puolivälin tienolla evakkomatkalla olevia inkeriläisiä ja heidän matkalaukkujaan, tavaranyssäköitään sekä kotieläimiään. Koskettavimpana valokuvista nousevat esiin lapset ja nuoret. Pienet ihmiset Hatsinan inkeriläisleirillä vuonna 1943 katsovat vilpittömästi suoraan kameraan, kohti kuvaajaa ja sitä kautta kuvan katsojaa.

Tämän Hatsinassa vuonna 1943 otetun kuvan taakse on Antti Hämäläinen kirjoittanut seuraavan liikuttavan kuvauksen: ”Naapurit ovat auliisti tarjonneet apuaan Suomeen siirtyjille tuoden ystäviensä raskaita matkasäkkejä hevosella leiripaikalle. Ompa lasten suureksi riemuksi varsakin tullut viimeisen kerran katsomaan pikkuystäviään.”

Tunnelma näissä kuvissa on toinen kuin Paulaharjun ottamissa. Ihmiset hymyilevät usein näissä kuvissa, kenties helpottuneina tiedosta, että ovat pääsemässä turvaan vainoja. Samalla nykykatsoja tietää, mitä tulevaisuus tuo näille ihmisille tullessaan – karkotuksen takaisin Neuvostoliittoon. Nykynäkökulmasta kuvia katsoo (myös) surun ja myötätunnon kautta, kuvienottohetken jälkeen syntyneen tragedian varjostamana.

Kuvien ohella myös Antti Hämäläisen tekemät inkeriläisten haastattelut 1960-luvun puolivälistä tuovat inkeriläisten kokemukset lähelle kuulijaa. On aina eri asia lukea kirjoitettua tekstiä historian käänteistä, kuin kuulla tapahtumista ne henkilökohtaisesti kokeneen ihmisen kertomana. Puheen tapa, murre, äänenpainot ja äänestä tulkittavissa olevat mielialojen vaihtelut välittävät sellaista tietoa, joka muuten ei tulisi ulottuvillemme.

Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen myötä haluamme saada uusia arkistoluovutuksia ja tehdä haastatteluita, jotta jälkipolville ja tuleville tutkijoille saadaan tallennettua lisää inkeriläisten kokemuksia. Kokoamme aineistoja, jotka kertovat, mitä tapahtui karkotusten jälkeen, millainen oli seuraavien sukupolvien tarina. Tärkeimpiä tehtäviämme arkistossa on se, ettei näitä tarinoita ja kohtaloita tai historian tapahtumia unohdeta. Ehkä tulevaisuudessa joku sukulaistensa kohtaloa tutkimaan saapunut asiakas voi löytää jotakin sellaista arkistoaineistoa, jonka olemassaolosta hän ei ole aiemmin tiennyt mitään. Aineistoa, joka aukaisee uusia teitä oman suvun historiaan. Aineistoa, joka liikuttaa ja rakentaa lisää ymmärrystä menneestä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.