Äidinkielen ylioppilaskoe – kypsyyskoe ja päättötutkinto

Äidinkielen ylioppilaskoe on kiinnostanut ja puhuttanut sen alkuajoista lähtien. Kokeen vaatimukset ovat aina olleet korkealla ja toiveet niiden toteutumisesta vielä korkeammalla. Hyvä arvosana äidinkielen ylioppilaskokeessa on aina ollut kovaa valuuttaa.

Ylioppilastutkinto järjestettiin ensimmäisen kerran kirjallisesti vuonna 1853. Silloinen käsitys yleissivistyksestä ja sen testaamisesta oli, että kaksi koetta riittää todistamaan kokelaan yliopistokelpoisuuden. Ensimmäisissä kokeessa kirjoitettiin ”lyhyenlainen kirjoitelma äidinkielellä” ja käännös latinaan tai johonkin muuhun kieleen. Kirjoitelman aiheet tulivat lähinnä uskonnon, historian ja luonnontieteiden alalta. Nopeasti kirjoitelman nimeksi vakiintui ainekirjoitus, jokaiselle tuttu vain kouluun rajoittuva tekstilaji. Ensimmäiset vuodet kirjallinen ylioppilaskoe oli siis lähinnä äidinkielen ainekirjoitusta. Sitä ennen koe oli pidetty vain suullisena.

Suullinen koe toki jäi vielä vuosiksi kirjallisen rinnalle. Kun esimerkiksi Aleksis Kivi suoritti oman tutkintonsa vuonna 1857, häntä kuulusteli suullisesti itse Helsingin yliopiston estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus.

Ensimmäiset ylioppilaskokeet järjestettiin Suomen ainoassa yliopistossa Helsingissä ja kokelaita oli vuosittain vain kourallinen. Vähitellen määrä alkoi kuitenkin kasvaa niin, että vuodesta 1874 kirjalliset kokeen siirtyivät suoritettaviksi niihin lukioihin, jotka olivat saaneet tutkinnon järjestämisoikeuden. Silloin myös koetta laajennettiin äidinkielen ja lisäksi matematiikkaan.

Ensimmäinen nainen kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1870, silloin vielä erityisluvalla. Neljä vuotta myöhemmin naisillekin suotiin mahdollisuus osallistua ylioppilaskokeeseen, mutta kesti vielä melkein 30 vuotta, ennen kuin se avasi heille ovet yliopistoon ilman lupaa, erivapautta sukupuolensa aiheuttamasta esteestä.

Suulliset kokeet kulkivat kirjallisten vierellä vuoteen 1919 asti ja jo vuonna 1921 kokeen suorittajia oli niin paljon, että koe ei enää yksinään taannut pääsyä yliopistoon.

Kaikki alkoi siis äidinkielen kokeesta, sen asema on pysynyt vahvana koko ajan. Vielä vuoteen 1971 reputtaminen äidinkielessä tarkoitti reputtamista koko kokeessa. Paineet olivat kovat, jo edellisenä vuonna oli siirrytty kahteen koekertaan, jotta kokelailla olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä vaativasta kokeesta.

Äidinkielen koe on alusta asti nähty kypsyyskokeena, jossa oppilaan tuli sekä hallita jokin suuri tietoalue ja osata kirjoittaa siitä omalla äidinkielellään ehjä ja johdonmukainen teksti. Alkuaikojen otsikkotehtävistä on siirrytty tehtävänantoihin, joissa on mukana erilaista aineistoa, kokeessa testataan sekä lukemisen että kirjoittamisen taitoa. Kaunokirjallisuus – äidinkielenopetuksen vahva alue – on ollut vaihtelevasti mukana kokeessa, novellien, runojen ja tekstikatkelmien analysointi tuli vahvasti mukaan kokeeseen vuonna 1992, kun kokeeseen tulivat mukaan aineistot.

Koko historiansa ajan ylioppilaskoetta on kehitetty. Suoritusmahdollisuuksia on muun muassa lisätty niin, että parhaimmillaan kokelas voi suorittaa toistakymmentä eri aineen koetta, samalla valinnanvapautta on lisätty. Nykyisessä valinnaisuutta suosivassa ylioppilaskokeessa on äidinkielen merkitys yksilön ja yhteiskunnan kannalta tunnustettu siten, että äidinkielen kaksipäiväinen koe on ainoa kaikille pakollinen.

Parasta aika on käynnissä suuri ylioppilaskoeuudistus, kun koko koe siirtyy tehtäväksi sähköisenä. Suurin osa aineista suoritetaan jo nyt sähköisenä, äidinkielen koe tehdään sähköisenä ensimmäisen kerran syksyllä 2018. Tämä mahdollistaa kokeeseen liitetyn aineiston monipuolistumisen, mukaan tulee ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Kokelaat suorittavat kokeensa kuulokkeet korvilla tietokoneen ääressä.

Ylioppilaskoe on sinä mielessä lahjomaton, että se on sama kaikille ja lopullisen arvioinnin tekee koulua ja oppilasta tuntematon sensori. Lähes koko 1900-luvun ajan nousi tämän tästä puheita, että koko tutkinto pitää lopettaa ja tyytyä pelkkään ylioppilastodistukseen. Tällä hetkellä näyttää siltä, että koe on päinvastoin vahvistumaan päin. Maailma muuttuu ja ylioppilaskoe sen mukana.

Anne Helttunen

Anne Helttunen on Äidinkielen opettajain liiton toiminnanjohtaja ja tietokirjailija. Hän on ollut mukana kirjoittamassa ja toimittamassa muun muassa seuraavia teoksia: Kaukana kavala maailma: Aleksis Kiven jäljillä (2002), Elämä on suuri runo: Eino Leino, runoilija ja vaikuttaja (2003), Kiittäen hyväksytty: Äidinkielen ylioppilaskokeen historiaa ja nykypäivää (2008), Sitaattien salat – Mitä jokaisen tulee tietää suomalaisesta kirjallisuudesta (2016) sekä Nuoruuden ääni – Ylioppilasaineiden valioita (2018).

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.