Vähäisiä lisiä
Juhannuksena soi lähes joka niemessä, notkossa ja saarelmassa. Artistit panevat parastaan ja yleisö on haltioissaan. Moni saattaa tokaista, että lavalla on saatanan hyviä soittajia. Tunnelman noustessa tuntuu, ettei musiikki ole tästä maailmasta. Työn takana taitojen hankkiminen on aina ollut, kuten seuraava kevyt kolmen maakunnan katsaus osoittaa.
Folklore määriteltiin suulliseksi perinteeksi vielä viime vuosituhannella. Unohtakaa se! Kansanomainen perinne toteutuu kaikkialla ympärillämme myös tekstinä, kuvina ja videoina. Uuden sukupolven perinteentaitaja hallitsee editointityökalut ja tuntee verkkofoorumeilla pyörineiden kuvien merkitykset ja viittaussuhteet. Hänen repertuaarinsa kehittyy digitaalisen teknologian mukana ja hyödyntää median ja populaarikulttuurin aineksia.
Ensimmäisinä viikkoina korkeakouluharjoittelussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa sain eteeni eräänlaisen arvoituksen – 86 vanhaa valokuvapaperilaatikkoa ja yhden ruskean pahvilaatikon, joihin oli pakattu suuri määrä negatiiveja. Aineisto oli siinä muodossa, missä se oli aineistojen vastaanottotilaan saapunutkin Karjalatalolta osana Karjalaisen perinteen työryhmän luovutusta. Karjalatalolle aineisto oli kulkenut 1990-luvulla Liperin Viinijärveltä Pohjois-Karjalasta. Kyseessä oli Eino Hartikaisen valokuvanegatiivikokoelma, mutta laatikoiden sisältö ja kuvaaja itse tuntuivat toistaiseksi suurelta osin mysteeriltä.
Varhaismodernina aikana kirkko oli vahvasti läsnä ihmisten elinkaaressa alusta loppuun saakka. Ihminen eli osana seurakuntaa, ja siitä sulkeminen oli erittäin vakava rangaistus, ja siunatun maan ulkopuolelle hautaaminen kauhistus. Kuuliaisen alamaisen tuli käydä kirkossa ja noudattaa kirkon ja kruunun yhteiskunnalle yhdessä asettamia rajoja ja normeja. Kirkko ja papisto merkitsivät varhaismodernille ihmiselle ja häntä ympäröivälle yhteiskunnalle paljon enemmän. Kirkko oli kokemusympäristö, joka toi uskonnon lisäksi kulttuurin, politiikan ja hallinnon alamaisten ulottuville valtakunnan jokaiseen kolkkaan.