Vähäisiä lisiä
Luonnon väriloisto, pimenevät illat ja halloweenkrääsää pursuavat kaupat saivat Suomen kieltä edistyneille -kurssin monikulttuurisen opiskelijaryhmän pohtimaan syksyn juhlia. Tässä muutamien opiskelijoiden kirjoittamia ajatuksia syksyn juhlinnasta, kuolleiden muistamisesta ja vuodenaikojen muutoksista.
Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tutkimustulosten palauttaminen tutkittaville on nykyään odotuksenmukainen osa tieteellistä tutkimusta. Usein yhteydenpito tiedeyhteisön ulkopuolisten tahojen kanssa ymmärretään tutkimusprosessin loppupäähän sijoittuvaksi vaiheeksi, jossa jo olemassa olevia tuloksia voidaan soveltaa vaikkapa yhteisöjen toimintatapojen kehittämiseen. Erityisesti humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä tällainen yksisuuntainen malli ei kuitenkaan vastaa tutkimustyön todellisuutta. Niissä tutkimus – eritoten soveltava tutkimus – näyttäytyy pikemmin erilaisina yhteiskehittelyn muotoina, joissa tutkija ja tutkittavat muodostavat tietoa ja neuvottelevat sen merkityksestä yhteistoimin. Tämä taas tapahtuu kaikissa niissä moninaisissa kohtaamisissa, joita syntyy tutkijan ja tutkittavien välillä läpi koko tutkimusprosessin.
Artikkelikokoelmassa Kohtaamisia kentällä tavoitteenamme oli kokeilla, miten tällaisen tutkijan ja tutkittavien välisen vuoropuhelun voisi saada paremmin näkyville. Kirjassa tarkastellaan vuorovaikutusta ammatillisissa konteksteissa: työterveydenhuollossa, mielenterveyskuntoutuksessa, vanhustyössä, hyvinvointialan koulutuksessa, teatteriharjoituksissa, sosiaalisessa sirkuksessa, sotilasorganisaatiossa, ohjelmistokehityksessä ja työyhteisön tauonpidossa. Artikkelit edustavat keskusteluntutkimusta, joka tutkii, miten ihmisten keskinäinen kielellinen ja kehollinen vuorovaikutus muotoutuu erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Keskusteluntutkimus tuottaa siis luontaisesti tietoa, joka on luonteeltaan soveltavaa, sillä se tekee näkyväksi sellaisia vuorovaikutuskäytänteitä, jotka vaikuttavat yhteisöjen toimintaan, mutta jotka ovat yleensä kielenpuhujien arkisen huomiokyvyn ulkopuolella. Monet soveltavan tutkimuksen keskeiset kysymykset ja jännitteet kulminoituvatkin keskusteluntutkimukselle ominaisissa tutkimusasetelmissa, joissa tutkittavien autenttiset työtilanteet kaikkine onnistumisineen ja hankaluuksineen asettuvat tutkijan katseen – videoinnin – ja analyysin kohteeksi.
Juhlaseminaarissa SKS 190 vuotta – ikivanhaa ja ihan uutta 8.10.2021 pidetty esitelmä.
Arvoisat kuulijat, kuten hyvin tiedetään, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seisoo vahvalla perustalla. Se kävi ilmi viimeistään vuosi sitten, kun viereistä katua alettiin kaivaa auki. Siinähän on väitetysti ollut kyse arkistotilojen laajentamisesta, mutta vahva huhu tietää kertoa, että kaivausten todellinen tarkoitus on etsiä kansakunnan peruskiveä, sotkan munan mallista ”liiton arkkia”, johon Lönnrot ja kumppanit kätkivät Suomen kansan syntyloitsut.
Suomalaisia yksityisarkistoja on tutkittu vähän ja vielä harvinaisempaa on ollut pohtia arkistojen kulttuuriperintökokoelmien muotoutumisen periaatteita. Suomen Akatemian 2011–2015/2019 rahoittama hanke Kansallista menneisyyttä rakentamassa ja tulkitsemassa on ensimmäinen suomalaisiin yksityisarkistoihin keskittyvä arkistoteoreettinen hanke. Hankkeen kotipaikkana oli Turun yliopiston Suomen historian oppiaine ja sen yhteistyökumppaneina toimivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Svenska Litteratursällskapet i Finland (SLS).
Hankkeen uunituoreessa kokoomateoksessa Arkistot ja kulttuuriperintö (SKS 2021) kirjoittajat Petra Hakala, Outi Hupaniittu, Kati Mikkola, Ulla-Maija Peltonen, Taina Saarenpää ja Kirsi Vainio-Korhonen pohtivat, mitä on tapahtunut ennen kuin aineisto päätyy arkistoon, mitä tapahtuu arkistossa ja mitä tästä voidaan päätellä. Arkistojen kulttuuriperintöaineistoja tarkastellaan eri näkökulmista ja eri aikatasoilla. Kirjoituksissa keskitytään suomalaisten yksityisarkistojen muodostamisen taustalla vaikuttaneiden valintojen ja niihin kytkeytyvien kulttuuristen käsitysten sekä valtarakenteiden analyysiin.
SKS:n uudella mainosvideolla kerrotaan, kuinka seura on sinun tarinasi turva. Ihmisen koko repaleinen elämä taltioituna peruskallioon.
Monipuolinen muistiorganisaatio on työpaikkana ihmeellinen. Työtehtävät ja aineistot ovat poikkeuksetta mielenkiintoisia ja antoisia. Olen korkeakouluharjoitteluni aikana työskennellyt pääasiallisesti arkistossa perinteen ja nykykulttuurin kokoelman tuoreiden keruuaineistojen järjestämisen ja luetteloinnin parissa.
Nämä aineistot osoittavat merkityksensä jo ensisilmäyksellä, eikä ole epäilystäkään siitä, ettei jokainen aineistokokonaisuus löytäisi omaa tutkijaansa. Aineistoja kuvaillessa on myös ihanaa sukeltaa hetkeksi toisen ihmisen ajatuksiin, mahdollisesti vielä aiheesta, jota itse päivittäin mietiskelee, tai jonka kokee olevan merkityksellinen yhteiskunnan kannalta.
Eri puolille Eurooppaa syntyi 1800-luvun alkupuoliskolla instituutioita, jotka siirsivät suullisen paikalliskulttuurin osaksi kirjallista nationalistista kulttuuria. Yksi niistä oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vastaavia prosesseja on tapahtunut eri aikoina ja eri puolilla maapalloa, kuten Alexander Beecroft on osoittanut teoksessaan An Ecology of World Literature. Hänen mukaansa ajatus ”vernakulaarista”, kirjaimellisesti käännettynä kotikutoisesta tai omaehtoisesta kulttuurista, kielestä ja kirjallisuudesta, on syntynyt moneen kertaan vanhan maailman sivilisaatioissa Kiinasta ja Intiasta Eurooppaan. Kulttuurin kerrostumien eriytymisen ja kirjallistumisen edellytyksenä ovat olleet toisistaan erkaantuneet kosmopoliittinen, oppineen eliitin ja sen erityiskieleen kuten mandariinikiinaan, sanskriittiin tai klassiseen kreikkaan perustuneet kielet ja kulttuurit. Antiikin välimerellisessä maailmassa kreikka oli eliitin sivistyskieli ja se säilyi sellaisena läpi Rooman valtakunnan mahtiaikojen. Latina edusti yhtä monista vernakulaareista, vaikka se kirjallistui ja nousi vallan kieleksi. Latinan termi vernaculus viittaa arkiseen kotiorjien kieleen ja sitä käytettiin myös tarkoittamaan vaikkapa Rooman kaupungille ominaista kielenpartta. Termin pohjalla on kotona syntynyttä orjatarta tarkoittava sana verna. Vasta keskiajalla läntisen kristikunnan piirissä uskonnollisen kultin ja kirkollisen hallinnon kieleksi omaksuttu latina muuttui lopulta kosmopoliittiseksi oppineiden ja eliittien sivistyskieleksi.
Tiedämmekö paljonko 1800-luvun kirjeaineistoa suomalaisista arkistoista, kirjastoista ja museoista löytyy? Ketkä kirjoittivat toisilleen 1800-luvun Suomessa? Minkälaisia piirteitä ja rakenteita säilyneessä kirjeaineistossa voidaan havaita, kun sitä tutkitaan määrällisesti? Voiko laaja digitaalinen yleisnäkymä tähän aineistoon ohjata kirjeiden humanistista ”syvätutkimusta” uuteen suuntaan?
Suomalaiset kulttuuriperintöorganisaatiot ovat vuosikymmenestä toiseen koostaneet valtavaa tietovarantoa, joka avaa meille näkymiä menneisyyden sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kyse on erilaisiin henkilö- ja yhteisöarkistoihin liittyvistä kirjeenkirjoittajaluetteloista. Nämä monimuotoiset listat kertovat siitä, ketkä kaikki ovat säilyneiden dokumenttien perusteella kirjoittaneet kyseiselle arkistonmuodostajalle, joksi yksittäistä henkilöä tai instituutiota arkistojen kielellä kutsutaan.
Avantgarde on käsitteenä moniulotteinen niin aikakausien, taiteenlajien kuin teoreettisten lähestymistapojenkin suhteen. Suomalaiset avantgarden piirissä toimineet taiteilijat ja ryhmät ovat kuitenkin toistaiseksi jääneet vaille kattavaa esitystä, sillä täkäläistä avantgardea ja modernismia koskevaa keskustelua ja kirjoittamista on tähän asti hallinnut teoreettisuus ja katseen kääntäminen ulkomaille. Avantgarden ja modernismin teorioita, käsitteitä, suuntauksia onkin pääasiassa esitelty nimenomaan ulkomaisten esimerkkien avulla. Avantgarde Suomessa (2021) -teoksen pyrkimyksenä on tätä taustaa vasten ollut tuoda suomalainen taide, taiteen tekijät ja erilaiset ryhmät nykyisen monitieteisen ja kansainvälisen avantgardetutkimuksen piiriin.
Avantgarden liittyy kaksi keskeistä piirrettä: taiteellisten tekniikoiden uudistaminen ja pyrkimys muuttaa elämää uuden taiteen avulla. Taiteen uudet tekniikat ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus eivät ole erotettavissa toisistaan ja Avantgarde Suomessa -teoksen artikkelit avaavat niitä erilaisista näkökulmista ja vaihtelevin painotuksin. Teoksen näkökulmien ja äänien moninaisuus on itsessään uskollinen avantgarden moniäänisyydelle ja erilaisille ilmenemismuodoille, ja kutsuu täydentämään teos- ja tekijälistoja, esittelyjä ja analyyseja. Kokoomateoksen avaama näkökulmien, esimerkkien ja määrittelytapojen kirjo laajeni myös teoksen julkistamistilaisuudessa 15.8.2021 pidetyssä paneelikeskustelussa, jonka aiheina olivat avantgarden käsitteen hyödyllisyys ja käyttökelpoisuus tutkimuksessa, suomalaisen avantgarden erityispiirteet sekä avantgarden tulevaisuus. Keskustelua johti kirjallisuudentutkija FT, dosentti Teemu Ikonen ja siihen osallistuivat teoksen kirjoittajista Riikka Ala-Hakula, Timo Huusko, Aleksi Lohtaja, Kristina Malmio ja Tanja Tiekso.