Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2021

Riimisi rupiset ja kalevalainen runo: omaehtoinen vernakulaari ja kirjallinen perinne

24.9.2021,
Kommentoi

Vuonna 1984 Eppu Normaali julkaisi levyn Rupisia riimejä, karmeita tarinoita, jonka Martti Syrjän sanoittamassa nimikappaleessa laulettiin: ”Nyt reppu jupiset riimisi rupiset / Tai katkon sinulta nyörit / Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, / Kotona turhaan jaloissa pyörit”. Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa (8.5.2019) lainattiin Tuomari Nurmiota: ”Löysin sanat säkenöivät / kurkustani liekit löivät”. Kummankin laulun säkeet rakentuivat alkusointujen ja riimien varaan. Säkeiden alkusoinnut viittaavat kansalliseksi kulttuuriksi kanonisoituun kalevalamittaiseen runouteen, riimit sen sijaan ovat tämän päivän vernakulaaria, omaehtoista tai kotikutoista kulttuuria. Korkeakirjallinen kulttuuri hylkäsi mitallisen runomuodon ja loppusointujen käytön 1900-luvun puolimaissa muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Mitallisuus ja riimi siirtyivät osaksi populaarikulttuuria, ensin iskelmäsanoituksiin, sitten rock-lyriikkaan ja räppiin.

Näyttää siltä, että riimi oli alun perin vieras piirre suomalaisessa suullisessa runoudessa. Turun koulun rehtori ja Wittenbergissä opiskellut pappismies Jacobus Finno kertoi ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan esipuheessa, että

Lue loppuun →

Paavo Haavikon puhuva modernismi

17.9.2021,
Kommentoi

Sain ensikosketukseni Paavo Haavikon runouteen kirjallisuusopintojeni alkuvuosina, kun luin tenttiin Kai Laitisen laatimaa Suomen kirjallisuuden historiaa (1981).Teoksessa esitellyissä Haavikon säkeissä sykähdytti jokin, en tarkkaan osannut sanoa mikä. Tallensin nimen mieleeni ja törmäilin siihen milloin missäkin, vain muistaakseni, että ainiin, pitäisi lukea tätä Haavikkoa. Kun sitten eräänä sydänsuruisena talvi-iltana päätin viimein lainata kirjastosta Haavikon runoja, valitsin tietenkin hänen runo- ja aforismikokoelmiensa runoista kootun teoksen Rakkaudesta ja kuolemasta (1989). Haavikon sanojen paino löysi viimein kohtansa, jostain syvältä minusta.

Kun tuli aika tehdä opintojen kandidaatintutkielma, päätin Haavikko-huumassani tutkia runon puhujaa kokoelmassa Puut, kaikki heidän vihreytensä (1966).Huuma syveni ja tutkimuksellinen mielenkiintoni kasvoi uusien kysymysten äärellä. Miksi Haavikosta puhutaan aina 1950-luvun modernismin yhteydessä? Entä miksi Haavikon runouden puhuja on niin kiinnostava?

Lue loppuun →

Kansanmusiikintutkija A. O. Väisäsen ”äänivieraskirjasta” 1930-luvulta

10.9.2021,
Kommentoi
A. O. Väisäsen kotitalo Helsingin Meilahdessa.

SKS:n fonogrammien kokoelma (1905–1956) sisältää kansanmusiikin-, -perinteen- sekä kielentutkijoiden kenttätyöaineistojen lisäksi erinäisen määrän myös muuta aineistoa. Varsinkin Arms Otto Väisäsen fonogrammikokoelma on tässä mielessä kiinnostava. Väisäsen fonogrammien järjestelytyön yhteydessä onkin mietityttänyt se, mitä vahalieriöille äänitetty kotimusisointi ja satunnainen puhe eri aiheista oikeastaan on? Tutustuminen Väisäsen tyttären Kaari Raivion artikkeliin ”Isäni A. O. Väisäsen päiväkirjan kertomaa sekä perhe-elämää Mainiemessä” (Kalevalaseuran vuosikirja 90) paljastaa, että kyse onkin eräänlaisista ”äänivieraskirjan” palasista.

Lue loppuun →

Stalinin vainojen pitkä perintö

3.9.2021,
1

Jussi-poika ei vaan kirjoita – se vain rakentaa sosialistista yhteiskuntaa eikä puhu sukulaisillen mitään miten työ suju. Pistä minnun vähän vihaksi kuin ei äidille kirjoita, kyllä se siellä kai hyvin voi, joskus kuulen toisilta. − Elsa Korven kirje Amanda Pollarille 6. joulukuuta vuonna 1934 tai 1935.

Näin kuvaa amerikansuomalainen Elsa Korpi noin vuonna 1934 tai 1935 kirjeessään, jonka hän on lähettänyt Newportista Yhdysvaltojen koillisosasta sisarelleen Amanda Pollarille Seinäjoelle. Elsan ja Amandan veli Juho Virtanen – tuttavallisemmin Jussi – kuului niiden noin 5000–7000 amerikansuomalaisen joukkoon, jotka lähtivät 1930-luvulla Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista ihanneyhteiskuntaa.

Lue loppuun →