Järjestin viime keväänä haltuuni päätynyttä kokoelmaa kirjeitä, muistiinpanoja, valokuvia ja kaikenlaisia lippusia ja lappusia 1840-luvulta 1990-luvulle. Kirjeet ja muistiinpanot oli kirjoitettu enimmäkseen ruotsiksi ja suomeksi, vaikka joukossa oli muunkielisiäkin tekstejä. Niistä hahmottui verkostoja ja ihmiskohtaloita, jotka ylittivät ennakko-oletusteni vastaisesti yhteiskunnalliset, kulttuuriset, kielelliset ja maantieteelliset rajat – nämä ihmiset ja heidän yhteydenpitonsa olivat ylirajaisia paljon ennen kuin tuota termiä ”ylirajainen” on ollut tarjolla. Yhdessä ääressä oli 1890-luvun alussa suomussalmelainen pientilallinen, joka kirjoitti hädästään vihtiläistä kartanoa emännöivälle sisarelleen ja antoi samalla toisen veljen osoitteen Hancockissa, Minnesotassa. Joukossa oli myös Svenska Normallyceumista kirjoittaneen ja Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskelevan fennomaanisen kielenvaihtajan ostoslista ”Kirjallisuuden Seurasta” ilmeisesti aivan 1880-luvun alusta: Shakespeare, Vasenius, Kiven teokset, Kanteletar. Toisessa nipussa oli kirje Lead Citystä, Etelä-Dakotasta läheltä Wounded Kneen verilöylyn tapahtumapaikkaa ja vain vuosi sen jälkeen 1891.
Järjestämisen lomassa luin Olli Löytyn tuoretta teosta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle aavistamatta, että kirjasta nousisi kiihkeä kulttuurikeskustelu kaanonista, rakenteellisesta rasismista, ylirajaisuudesta ja appropriaatiosta. En tarvinnut mitään aasinsiltaa yhdistääkseni eteeni levittämäni kirjeet ja muistilaput tämänpäiväiseen kiistaan: 1800-luvun lopun suomalaiset kielestä ja yhteiskuntaluokasta riippumatta olivat lastuja samassa maailmanlaajuisessa pyörteessä, jota Löytty pohtii setvimällä kirjallisuudentutkimuksen, kansallisten tieteiden ja kulttuuristen itsestäänselvyyksien vyyhtiä.