Vähäisiä lisiä
Juhannus tuo mieleen rakkaita, mieleenpainuvia ja hullunkurisia kesämuistoja. Lähestyvän juhlan kunniaksi Suomen kieltä edistyneille -kurssin monikulttuurinen opiskelijaryhmä intoutui muistelemaan keskikesän viettoa niin Suomessa kuin maailmalla.
Keskikesän viettoa Venäjällä ja Brasiliassa
SKS:n ja Suomenlinnan hoitokunnan seminaarissa kesäkuussa pohdittiin kulttuuriperinnön muistamisen vaikeutta, tämän päivän vihapuhetta sekä yrityksiä rakentaa dialogia erimielisten ihmisten ja ryhmien välille. Teemoja käsiteltiin kamarineuvos Hjalmar Linderin (1862–1921) kohtalon kautta. Hjalmar Linder uskaltautui julkisesti kritisoimaan valkoisten kostotoimia keväällä 1918, vaikka itse oli taustansa takia heitä lähellä. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään. Syyllisten etsimisen sijaan on olennaista pohtia miten ja miksi olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi.
Kansalais- ja sisällissodat ovat valitettavasti tuttuja länsimaisessa historiassa ja muissa sivilisaatioissa, esimerkiksi Kiinassa, kuten aatehistorioitsija David Armitage on todennut kirjassaan Civil Wars. A History in Ideas vuodelta 2017. Hänen aatehistoriallinen vertailunsa on tervetullutta luettavaa suomalaisesta näkökulmasta: sisällissodat ovat yleinen ilmiö ja niitä seuranneet tulkintakiistat oikeasta nimestä ovat tavanomaisia. Samalla tavalla Robert Gerwarthin teos The Vanquished: Why the First World War Failed to End vuodelta 2016 asettaa Suomen sisällissodan laajempaan yhteyteen osaksi Venäjän, Itävallan, Turkin, Saksan ja myös Brittiläisen imperiumien tuskallisia kouristuksia Armeniasta Irlantiin.
Saako vanhus-sanaa käyttää? Entä pitääkö vanhoja teititellä? Millaista on vuorovaikutus hoitokodissa?
Vanhuus ja kielenkäyttö -artikkelikokoelma valottaa vanhuuden ja kielenkäytön kysymyksiä eri näkökulmista. Artikkelit tarjoavat tutkimukseen perustuvaa tietoa ikääntymiseen liittyvistä kysymyksistä, esimerkiksi siitä, miten vanhuksia puhutellaan, miten asukkaiden keskinäiset suhteet ilmenevät esimerkiksi pyynnöissä ja miten eri kielet näkyvät hoitokodeissa.
Kuka oli Irene (Irkku) Railio?
Irkku Railio syntyi Helsingissä 25.6.1884 kauppias Johan Viktor Railion (ent. Dahlgren) (1851–1951) ja Amanda Railion o.s. Engren (1858–1928) perheeseen. Perheessä oli yhteensä 11 lasta, joista 5 kuoli jo varhaisiässä. Käytyään keskikoulun Helsingin tyttönormaalilyseossa hän suoritti vuonna 1909 postitutkinnon ja siirtyi tämän jälkeen täysipäiväisesti Helsingin postilaitoksen palvelukseen. Vuonna 1916 Irkku Railio nimitettiin Helsingin postikonttorin eskpeditöörin apulaiseksi ja vuosina 1928–51 hän toimi postikonttorin 1. luokan kirjurina. Hän eli elämänsä naimattomana.
Kun taivallat Valamon pääsaarella kellojen loittonevassa kumussa kapeita metsäisiä polkuja ohi munkkien navetan, pelloilla märehtivät lehmät, paksut männynrungot ja siistit halkopinot, saavut rantaan, joka jyrkän kallioisena muistuttaa häkellyttävästi pohjoiskarjalaisen Kolin maisemia. Se ei ole sinänsä outoa, sillä molemmat kuuluvat laajaan Laatokan valuma- ja luontoalueeseen. Rannasta maisema avautuu Laatokalle, joka keinuu kesäisessä tuulenvireessä, kauempana kelluu pari soutuvenettä, paikallisia kalastajia. Lokkien kirkuna, kesän huumaavat tuoksut, turistilaivan kaukainen aura vedessä. On niin totta, mitä sanotaan Laatokkaan viitaten pyhän paikan tunnusta. Kuin myös se, mitä tutkijat puhuttelevat siniseksi tilaksi (blue space) tai liminaalitilaksi – maa- ja vesielementin kohtaamisen mystiseksi kohtaamispaikaksi.
Olen käynyt kokemassa Valamon ja laajemminkin Laatokan rantojen samalla kertaa tyynnyttävää ja hämmentävää moni-ilmeisyyttä ja moniäänisyyttä useampia kertoja. Valamossa olin viimeksi kollegani Henrik Meinanderin johtamien opintoretkeläisten kanssa. Laatokan rannat taas kiersimme Laatokka-hankkeeni tutkijoiden kanssa. Kyseisen kenttäretken tuloksena on juuri ilmestynyt laiturilukemiseksikin sopiva teoksemme Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria (SKS 2021), joka on luettavissa myös e-kirjana.
Tiärän mitä tiärän. Mut et sää ny yhren miähen tähren oisit järvee menny. Sul ku on talo ja olemist. Kyl täs sit olsivakki kaik järvet nii täys, et joku saisi köppi käres kiärtää ympärs rannoi ja örhii ruumei pysymää aloillas. Meinaa, et jos kaik vaiväki mensis järvee ain sillo ku miäl tekis.
Joillekin lukijoille Eeva Joenpellon Lohja-sarjassaan (1974−1980) hyödyntämä länsiuusmaalainen murre on ollut käymätön paikka, sen moinen kerronnan elementti, johon on – kuten tavataan sanoa – vaikea päästä sisään. Milloin se on koettu vähän rumana, milloin tarpeettomana tyylikeinona sävyttää korkeatasoista taideproosaa arkisella puheenparrella.