Romanien kulttuuriperintö -hanke päättyy, työ jatkuu

Maanantaina 26.11.2018 vietimme Romanien kulttuuriperintö -hankkeen päätösseminaaria SKS:n juhlasalissa. Kolmen vuoden aikana hankkeessa on edistetty romanien henkilö- ja yhdistysarkistoista sekä kansanperinteestä muodostuvan kulttuuriperinnön tallentamista, tuntemusta ja näkyvyyttä. Hankkeen ovat toteuttaneet Romaniasiain neuvottelukunta (RONK), Kansallisarkisto (KA) ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS). Hankkeen nettisivuilla Suomen romanien arkisto – Finitiko kaalengo arkiivos toimintaan voi tutustua tarkemmin.

Päätösseminaarin keskusteluja yhdistävinä aiheina olivat yhteistoiminnan eri muodot, romanien ja heidän kulttuuriperintönsä näkyvyyden kysymykset sekä näihin liittyvät vallan ja vastuiden määrittelyt. Miten toimia yhteisesti sovittujen tavoitteiden hyväksi niin, että kaikki osapuolet kokevat olevansa kuultuja ja arvostettuja? Miten toimia vähemmistön kulttuuriperinnön vaalimiseksi hyödyntäen olemassa olevia muistiorganisaatioita ja rakenteita? Miten lisätä romanien kulttuuriperinnön näkyvyyttä osana suomalaista muistiorganisaatioiden infrastruktuuria?

Lue loppuun

Vaaralliset vainajat ja vahingollinen kalma: vainajien merkityksestä pohjoispohjalaisissa tietäjätarinoissa

Vastikään vietettiin pyhäinpäivää. Vainajien muistamisella on pitkät perinteet niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Vainajien muistaminen on merkki siitä, että suhteet elävien ja vainajien välillä ole katkenneet läheisen kuolemaan. Nykyperinteessä keskeistä on muun muassa kukkien ja kynttilöiden vieminen haudoille sekä hiljentyminen vainajien muiston kunnioittamiseksi.

Vanhemmassa kansanperinteessä vainajien on usein koettu olevan elävien arkisessa elämässä läsnä, muutoinkin kuin muistelemalla vainajia tiettynä päivänä. Suomalaisen kansanuskon kontekstissa vainajien on uskottu näyttäytyvän eläville esimerkiksi unissa, erilaisina etiäisinä, ennusmerkkeinä ja näkyinä. Suomalaisessa kansanperinteessä vainajien muistamiseen liittyvät tavat ja uskomukset ovat ilmaisseet kaipuun ohella kunnioitusta ja pelkoa vainajia kohtaan. Vainajien on uskottu pystyvän aiheuttamaan myös vahinkoa ja epäonnea eläville.

Lue loppuun

Minun maisemani – kehyksiä, kosketusta ja kaukaisia katseita

Maisema on ikkunan takana, kehystettynä. Se on paljaan jalan alla. Se on mielessä ja muistoissa. Se on taivaanrantaa tai vaaroja hyväilevässä katseessa. Maisemasta kerrotaan usein suhteutettuna omaan elämänkaareen; sitä muistellaan tunteellisesti ja moniaistisesti. Se voi olla suurta ja pientä, tässä hetkessä olevaa tai muistoista esiin nousevaa.

Minun maisemani -muistitietokeruu

Minun maisemani -muistitietokeruu

Lue loppuun

Riutulan lastenkoti – hoivaa ja kristillis-moraalisuutta pohjoisen lapsille

  • Herra NNKY:n Riutulaa
    siunaa Suomen pohjoisperukoilla!
    Suo sen Sulle kansaa kasvattaa,
    valoasi loistaa mailla noilla,
    missä talven taival pitkä on,
    pitkä piiloaika auringon.
    Anna lämmön riittää Riutulassa,
    kodin hellän hoivan odottaa
    orpoa, mi yksin maailmassa.
    Taivaan Isä, siunaa Riutulaa!
    – Vieraskirjamerkintä. Riutulassa 30.5.65. Yhteys N.o 1, 1967.

Lue loppuun

Kylmänojan kuuluisa paara

Marraskuu oli muinoin vanhan vuoden kuoleman ja uuden vuoden syntymän väliin jäävää jakoaikaa, jolloin henget ja vainajat olivat liikkeellä. Kuukauden nimitys viittaakin martaisiin eli vainajien henkiin. Marras puolestaan tarkoittaa eri murteissa kuolemaisillaan olevaa, raihnaista, kuollutta tai vainajaa. Marraskuun pimeydessä häärivät myös pahat ja pelottavat uskomusolennot.  Vuoden synkimpänä jaksona onkin hyvä muistella Suomen erästä tunnetuinta poltergeistia eli räyhähenkeä, jonka tunsi myös nurmijärveläinen Aleksis Kivi. Seitsemässä veljeksessä Juhani käskee Eeroa vaikenemaan seuraavin sanoin: ”Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara! Minä sinun opetan.” Kivi aloitti teoksen kirjoittamisen 1860-luvun alkuvuosina, joten hän saattoi lukea seuraavan lehtikirjoituksen vuodelta 1857:

Useimpia vuosia takaperin juteltiin ympäri Suomenmaata kuulusasta ”Lopen pirusta”, joka Salon Säterin torpassa oli tehnyt monta ihmetyötä: Se oli ajanut tuhkaa ruokapataan, Joulu-yönäkin laskenut lehmät ulos navetasta j.n.e. Kerran oli kaksi miestä wiina-päissä joutunut samaan torppaan. Nämä pyysivät torpan vaimoa keittämään itsellensä ruokaa: mutta vaimo valitti, että heillä on semmoinen piru, joka sokasee (sotkee) ruokapadatkin. ”Älkää siitä huoliko”, sanoivat miehet, ”kyllä me katsomme itse perään”. Sen he tekivätkin, mutta yks’ kaks’ oli tervatut saappaat padassa. Tätä pirua oli moni ihmetellen katsomassa, mutta ei saatu selvää mikä se oli, kaikki saivat siltä haukkumisia suut silmät täyteen. Vihdoin viimein meni kartanon herrakin sitä katsomaan, mitä se piti oleman. Ehtoolla kaikkein maalle pantua, piru rupesi kiukaalla rapistelemaan, haukkumaan ja heittelemään kiviä pitkin huonetta. Herra hiipii hiljaa kohden kiukasta ja saakin pirun liepeestä kiini ja huutaa torpan ukolle, ”ota walkeaa, sillä minä sain pirun kiini!”. Sitte kuin valkea otettiin, niin ei se ollutkaan muu piru, kuin torpan oma tytär! (Suometar 14.8.1857 no 32)

Lue loppuun