Sauna vai suomalainen sauna?

Mustavalkoisessa valokuvassa joukko nuoria miehiä istuu lumihangessa – alasti ja hymyillen. Hämmentynyt katsoja ihmettelee mikä saa pakostakin kylmissään olevat miehet noin hyvälle tuulelle. Tilannehan on suorastaan vaarallinen. Suomalaiselle katsojalle kuva aukeaa heti eri tavalla; saunomisestahan siinä on kysymys, miehet ovat löylyjen välissä vilvoittelemassa.  Jonkin toisen kulttuuripiirin jäsenelle kuvan ymmärtäminen voi olla mahdotonta.

Suomi on maailman ainoa maa, jossa valtaosa kansasta saunoo säännöllisesti.  Nekin jotka eivät sauno, tietävät miten saunassa tulee toimia ja käyttäytyä. Saunomisen vuoksi maahan on rakennettu kolmisen miljoonaa saunaa, eli kaikki suomalaiset mahtuisivat löylyttelemään yhtä aikaa.  Suomenniemellä on saunottu ainakin tuhat vuotta, sillä sen ikäinen on vanhin löydetty kiukaan raunio.

Lue loppuun

Reaalifantasian paikat: väitöskirjantekijän matkat ja kotiinpaluut

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Sielut kulkevat sateessa (2014) Judit haaveksii matkustamisesta, aloittaa uuden työn ja saa selville, ettei hänen maailmansa ole rakenteeltaan sellainen kuin hän on kuvitellut. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä (2010) Kerttu Kara kirjoittaa ”Maagista kaupunkiopasta” Jyväskylän taianomaisista paikoista ja niiden alla kulkevista salakäytävistä. Anne Leinosen Metsän äidissä (2017) Riina palaa kotikaupunkiinsa Vihainperään annettuaan sen metsän odottaa häntä vuosia.

Jääskeläinen, Leinonen, Juha-Pekka Koskinen ja J. Pekka Mäkelä ovat reaalifantastikot-kirjailijaryhmän pääjäseniä. Heidän teostensa henkilöhahmot joutuvat usein outoihin paikkoihin tai törmäävät kummallisuuksiin kotiympäristöissään. Nämä kummallisuudet ja outoudet liittyvät monesti uniin. Teen artikkeliväitöskirjaa tämän spekulatiivisia keinoja realismin konventioihin yhdistelevän ryhmän tuotannosta, eli ”reaalifantasiasta”. Kesätavoitteenani on kirjoittaa valmiiksi aiemmin aloittelemani artikkeli reaalifantasian unenomaisista paikoista.

Lue loppuun

Turhia tohtoreita ei ole

”Tohtoreita ei pitäisi kouluttaa, jos heille ei ole töitä”, kirjoitti dosentti ja tutkija Aku Visala ansiokkaassa blogikirjoituksessa, joka käsitteli tutkimustyön kuormittavuutta. Vaikka kirjoitus nosti esiin kivuliaita ja tunnistettavia seikkoja, joista mieluusti näkisin akateemisessa maailmassa keskusteltavan enemmänkin, tuon sitaatin kohdalla huomasin pysähtyväni erimielisyyden merkeissä.

Visalan lausahdus perustunee siihen ajatukseen, että tohtorikoulutus ja tohtoreiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti viimevuosikymmeninä. Tämä kehitys on hyvin tiedossa ja näkyy myös omassa tutkimusaineistossani: Kun 1960-luvulla suomen kielen alalta väitteli seitsemän ihmistä, oli 1970-luvulla väitelleitä jo 19 ja 2000-luvulla peräti 77. Kasvu näkyy kaikilla aloilla, sillä tohtorintutkintojen määrä on nelinkertaistunut viimeisten 20 vuoden aikana.

Lue loppuun