Vähäisiä lisiä
Lukiolaisia 1869, oikealla Turun lukion historian kirjoittaja Robert Tigerstedt.
Kun kuohuviini kuplii laseissa ja räntä leijailee ylioppilaslakin lipalle, alkaa jokavappuinen keskustelu nuorison juopottelusta. Keskustelupalstoilla syytellään vuoroin poissaolevia vanhempia, vuoroin tätien tiukkoja pipoja. Vappuaattona Espan puistossa on vaikea muistaa, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan nuoret ovat entistä raittiimpia.
Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.
Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.
Auringon alkaessa valaista kevättalven pimeitä päiviä mieleen kumpuaa vanhoja koulun kevätlauluja ja ajatus karkaa metsiin, kevättuuliin ja ensimmäisten sinivuokkojen tykö. Paimensoittaja Teppo Repo tavoittaa hienosti kevään ihanuuden ja oikullisuuden pienessä, yhä kuultavassa kevättunnelmassaan. Repo aloitti musisointinsa jo lapsena kulkiessaan paimenessa. Soittimen avulla hän piti pedot loitolla, ja sillä hän antoi myös merkkejä muille paimenille, jos joku eläimistä joutui eksyksiin.
Vanhan agraaritalouden aikaan kevät oli vielä odotetumpi ja toivotumpi kuin nykyään maan ja vesien avautuessa – elanto kun oli otettava maan ja metsän antimista. Lehmät lypsivät pääsääntöisesti vain kesäaikaan. Hartaasti odotettiin – vallankin naisväki ja paimenet – pitkän, rehuvarastoja kysyvän karjan talviruokintakauden loppumista ja karjan uloslaskua. Uloslaskupäivät vaihtelivat eri puolilla maata, mutta tärkeimpiä niistä olivat kuitenkin Yrjön eli Jyrkin päivä 23.4., Vappu 1.5. ja Ristin päivä 3.5. Ulospääsypäivään vaikuttivat sääolot sekä uskomukset ja perinteiset tavat. Vaikka maa olisi ollut vielä jäässä ja pälvellinen, karja kuitenkin tuotiin edes hetkeksi jaloittelemaan ja ajettiin sitten takaisin navettaan odottamaan otollisempia päiviä. ”Kevät keikkuen tulevi” on vanha sanonta, jonka moni muistaa, mutta ei juurikaan sen loppuosaa ”suvi suuta vääristellen”. Sekä karja että ihmiset saattoivat olla niin vaillinaisen ravinnon heikentämiä, että kulkivatkin ”keikkuen”. Uloslaskupäivinä saattoi paimenilla olla apuna nostomiehiä, jotka auttoivat uupuneita lehmiä ulos navetasta, lätäköiden ja puropaikkojen yli.
Suomussalmelta Kuhmoon johtavaa Runon ja rajan tietä ajaessa nousee helposti mieleen ajatuksia erilaisista paikallisuuksista ja niiden merkityksistä. Taipaleella kohtaa myös kyltin, joka viittaa kääntymään oikealle kohti Mustalaissuota. Matkaa suonlaidalle on vielä seitsemän kilometriä. Risteyksessä pysähtyminen, valokuvan ottaminen sekä suon reunalla käynti veivät puolisen tuntia. Tuona aikana ei tiellä sattunut liikkumaan muita kulkijoita. Oli illansuu heinäkuussa.