Kysyin taannoin kollegoilta, paljonko arkistossa mahtaa kaikkiaan olla saamelaista aineistoa. Vastaukset olivat empiviä ja keskustelu laajeni ja aaltoili saamelaisuuden määrittelyongelmista aineisto- ja kerääjäkohtaisiin kysymyksiin. Mistä ja kenen perinteestä mahtaa olla kyse esimerkiksi historiallisten ja paikallistarinain kortiston osiossa, jonka otsikkona on arvoituksellisesti ja nykyihmisen korvaan pahalta särähtävästi ”Lappalaiset”? Lappi ei kuitenkaan ole alueena yhtenäinen perinne- tai kulttuurikokonaisuus, eikä saame ole yksi yhtenäinen kielikokonaisuus.

Ennen äänitystekniikoita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan tuli suhteellisen vähän ”lappalaisia” aineistoja. Esimerkiksi Utsjoelta on saamelaisperinteen tutkija Marjut Huuskosen mukaan tallennettu 1900-luvulla 16 käsikirjoituskokoelmaa. Ne sisältävät kansatieteellisiä kuvauksia, taikoja, uskomuksia ja enteitä; historiallisia ja paikallistarinoita sekä uskomustarinoita. Mukana on myös satuja, muistelmia, kansanlauluja, sananparsia ja erityyppistä kalendaariperinnettä. Tunnetuimmat näistä vanhoista kirjoittamalla tallennetuista käsikirjoitusaineistoista ovat Huuskosen mukaan Samuli ja Jenny Paulaharjun sekä Pedar Jalvin kokoelmat (Marjut Huuskonen, Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat, 2004).

Lue loppuun →