Yö vai päivä

Tätä kyselevät Risto Jarvan ulkomaalaiset vieraat samannimisessä elokuvassa vuodelta 1962. Unescon palveluksessa oleva tutkijaryhmä, professori Sedano (Eino Krohn), hänen assistenttinsa (Ismo Kallio) ja sihteerinsä (Numidia Vaillant) sekä opettaja (Elina Salo) tekevät kesäisen matkan Suomessa. Heidän on määrä tutkia miten asianmukaisella kulttuuripoliittisella ohjelmalla voitaisiin varjella arvokkaita pieniä kulttuureja tuhoutumasta. Löyhä käsikirjoitus oli Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran, dialogi Pentti Saarikosken ja Markku Lahtelan. Elokuva parodioi suomalaiskansallisella kuvastolla ja se huipentuu eksoottiseen juhannusjuhlaan kokonpolttoineen, soihtukulkueineen ja yöttömän yön viettoon saaressa. Elokuvassa tanssitaan, rakastutaan, haahuillaan metsissä ja vesillä ja kuullaan jopa Puumala-Calypso. Video antaa muutenkin osviittaa elokuvan hengestä. Yön ja päivän, valon ja hämyn, unen ja valveen, toden ja mielikuvituksen, luonnon ja  ihmisen rajat häilyvät.

Aika ei ollut ehkä vielä otollinen tälle ”uuden aallon” ironiselle elokuvalle, koska se suututti niin Puumalan kunnanisät kuin Suomen Matkailijayhdistyksenkin ja myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”perinteen puhtaudesta” huolestuneen Kansanperinteen valiokunnan. Elokuva kun ei antanut oikeaa kuvaa suomalaisesta juhannuksesta ja sen perinteistä.

Lue loppuun

Kääntäjän pää ja häntä

Kääntäjän aivot on kuin transithalli. Sinne mennään ja sieltä tullaan, mutta harva sinne pysähtyy. Tekstin sanat kulkevat silmien näköhermojen kautta älyprosessorin käsiteltäviksi, mutta pian ne häviävät taas toisten hermojen välityksellä sormiin ja maailmaan. Läpikulkeva massa käy pian ylivoimaiseksi, ja muistiyksikkö lakkaa lähes kokonaan edes yrittämästä muistaa. Luultavasti turvatarkastaja näki sinut ja laukkusi sisällön, mutta osaisi tuskin valita naamaasi tunnistusrivistä edes kahden tunnin jälkeen, ellet ole tehnyt jotain yllättävää ja erikoista. Jos kääntäjä sattuu lukemaan näitä periaatteessa omia sanojaan muutaman kuukauden jälkeen, saattavat ne tuntua yhtä vierailta kuin tiistain 431. matkustajan Pikku myy -kuvioiset pyjamat. ”Kuka noin kirjoittaisi? Kai editori mokasi taas. Hyi.” Kirjallisuuden kääntämisen suurin vääryys toteutuu ikävällä tavalla: kääntäjä muuttuu näkymättömäksi, mutta nyt jopa omissakin silmissään. Satojen tuhansien sanojen vuositahti muuttaa kaiken.

Lue loppuun

Kuka kelpaa historiaan – ”Etteivät liikanaiset toiveet Teitä petä”

umpmuokattuTanholin

Johan Tanholin (1863–1928) Väinö Krohnin kuvaamana v. 1907. Kuva: SKS

Viitasaarelainen loinen Johan Tanholin (1863–1928) oli aktiivinen perinteenkerääjä. Hän keräsi SKS:lle kansanrunoja vuodesta 1886 vuoteen 1892: yhteensä nelisentuhatta perinnemuistiinpanoa ja kuutisenkymmentä kirjettä.

Johan Tanholin kertoi kansanrunouden tutkija F. A. Hästeskolle itsestään seuraavasti: ”Syntynyt olen lokakuun 20 p. 1863 niin sanotusta langenneesta naisesta Kaisa Tanholinista. Isäni, niin kertovat, on ollut joku ylioppilas, joka Viitasaarella on lomaa viettänyt. Viitasaarella olen syntynyt, näillä ”rannoilla runollisilla”. Alakerran lapsia olen, ilman sivistystä jäänyt, sama opiskelun halu ja sama sairastelu vatsassa ja hartioissa on koko ijän seurannut.”

Lue loppuun