Kulttuuriperintö uhkaa kadota bittitaivaan tuuliin

SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmassa on yli kaksi tuhatta henkilöarkistoa: henkilöpapereita, kirjeenvaihtoa, käsikirjoituksia, päiväkirjoja, valokuvia ja lehtileikkeitä sekä viime vuosikymmeniltä myös ääniteaineistoja. Valtaosa aineistoista on peräisin 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Mutta sitten tapahtui jotain: tietokoneet tulivat ja sähköistivät myös arkistonluovuttajien, kirjailijoiden, tutkijoiden ja kriitikoiden työn. Pari vuosikymmentä on hujahtanut nopeasti tilanteessa, jossa perinteisiä paperiaineistoja syntyy yhä vähemmän, ja tavalliset tutut aineistotyypit, kuten kirjeet ja käsikirjoitukset, syntyvätkin suoraan sähköisinä.

Osa vanhimmista sähkösyntyisistä aineistoista on jo menetetty. Monella on sähköisiä aineistoja 1980- ja 1990-luvuilta lähtien, mutta lerppujen ja korppujen lukemiseen ei enää ole toimivia välineitä tai ohjelmia. Erityisen helposti katoavat myös sähköpostit. Kuka ei olisi menettänyt sähköposteja, joko siivottuaan sähköpostejaan tilan puutteen vuoksi tai yksinkertaisesti vaihdettuaan sähköpostiosoitetta? Vanhaan osoitteeseen jääneet meilit katoavat jossain vaiheessa palvelimilta ikiajoiksi.

Lue loppuun

”Kansat eivät ole toistensa vihollisia”

Helsingin yliopiston ensimmäinen sosiologian professori, Gunnar Landtman (1878–1940), nousi vasta itsenäistyneessä Suomessa näkyväksi julkiseksi intellektuelliksi. Argumentoidessaan ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä hän hyödynsi sosiologiansa tuottamia ”faktoja”. Sosiologia oli Landtmanille väline, jolla tulkita maailmaa. Sotien välisenä aikana hänen toimintansa ytimessä oli kuitenkin maailman muuttaminen. Aikalaisten silmissä hän oli väsymätön demokratian ja pasifismin puolustaja, joka asetti tieteellisen tiedon tuottamat näkemykset nationalismia, diktatuureja ja sotapolitiikkaa vastaan.

Yksi Landtmanin kiinnostavimmista ja edelleen ajankohtaisista aiheista oli kansainvälisten suhteiden rauhanomainen järjestäminen. Hänen näkemyksiensä ymmärtämiseksi on palautettava mieleen hieman yleistä kontekstia. Maailmansotien välinen aika on monilla tavoilla kiehtova aatehistoriallinen aarreaitta. Lyhyessä ajassa tapahtui paljon: jazz soi, tiede ja taide edistyivät, oli myrskyä, kiihkoa ja hysteriaa. 1800-luvulla syntynyt nationalismi puhkesi kukkimaan ja luotiin meille tuttu suvereeneihin kansallisvaltioihin pohjaava Eurooppa. Maanosaa hallinneet suurvallat romahtivat ja kartalle piirrettiin valtiota, joita ei muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin ollut edes osattu kuvitella.

Lue loppuun

Miniän laulu ja muita ajatuksia Kantelettaresta

Eepoksen kylkeen toimitettua ja sen sisarteokseksi luonnehdittua lyyristen laulujen kokoelmaa, Kanteletarta, pidetään yleensä suhteellisen autenttisena esityksenä kansanlyriikasta. Ajatusta ohjasi epäsuorasti Lönnrot itse kutsuen lyyristä laulua herkäksi kukaksi, joka turmeltuu, jos siihen koskee vieraalla kädellä. Toisaalta Kantelettaren suhdetta sen taustalla oleviin runoihin ja Lönnrotin toimitusperiaatteisiin ei ole tutkittu samassa määrin kuin Kalevalaa. Tyypillisesti runoja on luettu sovinnaisia kansanrunokäsityksiä vasten, vaikka, kuten Satu Apo on osoittanut, Kanteletar on yllättävän realistinen kuvaus kansankulttuurin ruumiillisista ja aggressiivisista teemoista.

Kanteletar valmistui hedelmällisessä työvaiheessa. Kalevalan ensimmäinen versio (1835) oli julkaistu ja se oli saanut innostuneen vastaanoton. Takana olivat suuret keruumatkat, joiden aikana oli kertynyt runsaasti lyyrisiä runoja. Lönnrot ihastui matkoillaan lyyrisen laulun kauneuteen, mutta henkilökohtaisilla kokemuksillakin lienee ollut merkitystä siinä, mitä paperille piirtyi, ja miten runomuistiinpanot muovautuivat edelleen kirjallisessa kokoelmassa. Lönnrot kohtasi matkoillaan vastoinkäymisiä, näki nälkää ja oli monin tavoin yksinäinen. Seitsemännellä keruumatkallaan vuosina 1836−1837 hän kuvasi matkatoverilleen J. F. Cajanille, kuinka kyyneleet tulivat silmiin ja apeus valtasi mielen heidän erottuaan toisistaan:

Lue loppuun