”Mennään vielä kerran!” Kymmenvuotias seuralaiseni pyytää kiertämään Pyhän Lucian kristalliarkun kolmannen kerran. Olemme Venetsiassa Pyhän Jeremiaan kirkossa, jonka etuosassa nähtävillämme on 300-luvun alussa marttyyrina kuolleen ylhäisen neidon hauraat ja kuivakkaat jäännökset. Lucia on puettu arvokkaan näköiseen punaiseen pukuun, kovin toisenlaiseen kuin Lucian päivän kulkueiden hohtavanvalkoiset asut. Vaatteen helman alta ojentuvat hauraan näköiset jalat, kädet on sidottu yhteen ohuella siimalla, kasvot peitetty metallisella naamiolla.
Kymmenvuotiaan päässä risteilee silmin nähden suuria ajatuksia: Miten tämä olento lasiarkussa liittyy koulun juhlasalissa vuosittain vietettyyn juhlaan? Elikö Lucia ihan oikeasti? Onko tuossa ihan varmasti se sama Lucia? Eikö sillä ollutkaan vaalea tukka? Maatumattoman ruumiin lumo käy selväksi. ”Mennään vielä kerran – pliis! Tää on varmasti viimeinen!”