Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2015

Uusi Kanteletar − Mitä tulitkaan tehneeksi, Elias Lönnrot?

27.2.2015,
2
Lönnrotin korjauksilla ja lisäyksillä varustettu Kanteletar, ensimmäinen painos, toinen kirja. Lönnrotiana 47. KIA, SKS.

Lönnrotin korjauksilla ja lisäyksillä varustettu Kanteletar, ensimmäinen painos, toinen kirja. Lönnrotiana 47. KIA, SKS.

“Kantelettaren kokoonpanon viimeinen vaihe on havainnollisena esimerkkinä usein todetusta säännöstä, ettei kirjailijan pidä viimeisinä elinvuosinaan ryhtyä korjaamaan nuoruutensa ja miehuutensa aikana suorittamiaan töitä.”

Näin suorin sanoin kirjoitti Elias Lönnrotin elämäkerturi, Aarne Anttila, Lönnrotin viimeisestä kirjallisesta työstä. Viimeistellessään loitsurunojen kokoonpanoa 1870-luvun lopulla Lönnrot palasi laulurunoihin. Tekeillä oli uusi, korjattu ja laajennettu Kanteletar-painos. Työ jatkui aina Lönnrotin kuolemaan, kevääseen 1884, asti.

Lue loppuun →

Tarzan pulkassa – perinteen oikeat muodot

20.2.2015,
Kommentoi

Asuin ensimmäiset opiskeluvuoteni 1982–83 Miikin veljesten alivuokralaisena Töölössä. Huumorimiehistä nuorempi esitti päivänä muutamana kysymyksen: ”Mitkä olivat Tarzanin viimeiset sanat?” Luulin tietäväni ja heitin lähes ylimielisesti: ”Kuka rasvasi liaanin?” Mutta maalaisen vastaus olikin väärä, olisiko ollut äidinkielen oppikirjan siistitty versio. Oikaisun sain tietysti heti, virnuilevana sähähdyksenä: ”Kuka saatana rasvasi liaanin?”

Tarttumaton viidakon kuningas putoaa edelleen putoamistaan netissä. Katala liaanin rasvaaja on vaikkapa halvattu, kirottu, pentele, riivattu, pir*ele tai saatanan apina. Pientä lohdutusta saan siitä, että myös voimasanaton toisinto löytyy hakutulosten kärjestä, tosin eräästä Surkeimmat vitsit -keskustelusta. Kämppäkavereillani oli tyylitajua ja kertojanlahjoja. Ammatillisesti oletan lisäksi, että he toistelivat oman elefanttivitsipiirinsä säkeitä, tässä tapauksessa saatanaa tunnustavia.

Lue loppuun →

Kalevalamitta ja länsisuomalaiset kulttuurit

16.2.2015,
Kommentoi

Kalevalamitta oli aikanaan käytössä koko Suomen alueella, vaikka vanhamittaisia kansanrunoja ei usein edes mielletä kuuluvaksi läntisimmän Suomen kulttuuriperintöön. Lähinnä karjalaisten ja inkeriläisten runojen pohjalta luotu Kalevala on suunnannut vahvasti sekä tallentajien, tutkijoiden että laajemman yleisön mielikuvia. Runolaulu oli paljon muutakin kuin pitkiä lauluja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Kullervosta. ”Kalevalan kertovia runoja” arkisemmat, lyhyemmät tai kristillisemmin sävyttyneet laulut eivät kuitenkaan juuri kiinnostaneet tallentajia.

Länsisuomalainen kansanruno kertoo monin tavoin pitkästä läntiseen kulttuuripiiriin kuulumisesta. Katoliseen keskiaikaan ja kristinuskoon viittaavat aihelmat sekä erilaiset balladinomaiset teemat ovat yleisiä. 1800-luvun laajojen tallennusten aikaan uudemmat riimilliset kansanlaulut ja luterilaiset virret olivat jo paljon vanhakantaista laulua suositumpia. Rannikkoalueet olivat alkaneet kristillistyä viimeistään 1100-luvulta lähtien ja lukutaitokin levisi kansan pariin ensimmäisenä lännessä. Kalevalamitta eli silti läntisimmässäkin Suomessa aina 1900-luvun alkuun asti loitsuissa, sananlaskuissa, loruissa ja lastenlauluissa, toteaa Marjut Paulaharju.

Lue loppuun →

Provinsialismit eivät haita?

6.2.2015,
Kommentoi

Kun Aleksis Kivi lähetti kesällä 1866 Kihlaus-näytelmän käsikirjoituksen B. F. Godenhjelmille tarkistettavaksi ja toimitettavaksi Kirjallisen Kuukauslehteen, hän mainitsi saatekirjeessään, että kyseessä on ”ilve” ja ”provinsialismit [murteellisuudet] eivät haita”, joten niitä ei tarvitsisi korjailla. Ihan Kiven ohjetta Godenhjelm (tai Kirjallisen Kuukauslehden toimittaja) ei noudattanut, vaan käsikirjoitukseen verrattuna lehdessä ilmestynyt teksti oli kokenut monia muutoksia, mm. elä-kiellot oli muutettu älä-muotoon, anteiksi-pyynnöt anteeksi-muotoon ja vaihka-konjunktiot vaikka-muotoon. Aikalaiseditorit eivät siis luottaneet Kiven taitoihin luettavan murteen kirjoittajana.

50 vuotta sitten, syksyllä 1954 historia toisti itseään, kun Väinö Linna toimitti kustannusyhtiöön Sotaromaani-käsikirjoituksen. Linna oli kirjoittanut romaaninsa repliikit murteellisiksi jäljitellen kuulemiaan 40–50-lukulaisia puhujia. Kustannusyhtiössä oltiin asiasta hieman kummissaan ja käsikirjoitus päätettiin lähettää replikkien murteentarkistukseen suomen kielen dosentti Veikko Ruoppilalle, jolle tarkistusaikaa annettiin alle kaksi viikkoa. (Asiaa on viimeksi käsitelty Ylen uutispalstalla)

Lue loppuun →