Vähäisiä lisiä
Frankfurtin kirjamessut alkavat viikon kuluttua. Viitisen vuotta valmistelutyötä ja nyt Suomen teemamaavuoden loppuhuipennus on käsillä. Maailman suurimman kirja-alan tapahtuma saa paljon mediahuomiota, ja sitä lankeaa kosolti myös teemamaalle. Meiltä on usein kysytty, millaista Suomi-kuvaa tässä viedään. Lähteekö rahtikuormassa mukana joulupukki tai edes pari poroa? Suomalaisen kirjallisuuden kaanon?
Perinteisten itkuvirsien kieli on lumoavan kaunista ja nykysuomalaiselle käsittämätöntä. Loputtomat vieraat sanat ja kielikuvat seuraavat toistaan. ”Anna mie, vaimala vartuvuoni, rupielen vallan jälkimäisinä huomenesvarrekšien aikoina vallan nuorukkaista vuaklomarjua vualimaistani varšišijojen vieriltä valveuttelomah.”
Läheisiä puhutellaan kiertonimityksillä, hellitellen. Kallis kantajani – äitini. Vallan nuori vuaklo-marja vaalimaiseni – tyttäreni. Itsensä itkijä nimeää vähätellen – mie vaimala vartuoni tai kurjainen itseni. Jos ei käsillä ole Aleksandra Stepanovan Itkukielen sanakirjaa, jää valtaosa sanoista käsittämättömiksi.
Suhtautuminen suulliseen runoon voidaan esittää kahtena ääripäiden välille virittyvänä jatkumona, joista ensimmäinen liittyy laulujen totuusarvoon, toinen niiden esteettiseen arvoon: Lauloiko kansa runoissaan historiaa vai mytologiaa? Esittivätkö laulajat 1800-luvulla tallentajille rappeutuneita jäänteitä muinaisten runoilijoiden suurteoksista vai pienistä rippusista vuosisatojen myötä yhdistyneitä ja hioutuneita kehityksen huippuja? Oliko runo siis totta vai ei, ja oliko se muinoin taidokkaampaa vai alkeellisempaa?
Näiden kysymysten eteen asetettu nykytutkija toteaa joko lakonisesti ”sekä-että” tai pitää pitkän esitelmän siitä, miten monisyisiä ja monimutkaisia suullisen perinteen prosessit ovat, miten runoja ja kertomuksia yhdistellään, luodaan, unohdetaan, parannetaan, muokataan, arvotetaan ja uudelleentulkitaan jatkuvasti eri tarkoituksiin ja miten niissä yhä uudestaan sekoittuvat oma, vieras, uusi ja vanha. Yksi laulaja voi tulkita runon tapahtumat läheisinä tai tosina, toinen kaukaisempina tai myyttisinä, arkimaailman ulkopuolisina. Uskomusmaailmat ja historialliset tulkinnat rakentuvat kerroksellisiksi. Yksi sanoo Jumalan pojan noutaneen takaisin auringon ja kuun, ja naapuri huomauttaa, että eipäs, linnun munasta ne aikanaan syntyivät.
Kolmisen vuotta sitten väitin, että ”suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa tieteellinen kustantaminen on laiminlyöty alue”. Keskeisimmät väitteeni koskivat tiedeyhteisön, kustantajien ja jakelukanavien keskinäisen suhteen muuttumista.
Tieteellisestä julkaisutoiminnasta on viime vuosina keskusteltu Suomessa ja myös kansainvälisesti enemmän kuin aiemmin. Meikäläisessä keskustelussa huomio on kiinnittynyt siihen, miten tieteellisiä julkaisuja voidaan käyttää tiedeyhteisön – yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten ja yksittäisten tutkijoiden – työn tuloksellisuuden arvioinnissa, yliopistojen rahanjakomallissa ja tietysti perinteisesti tutkijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamisessa työsuhteista ja tutkimusrahoituksesta päätettäessä. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumi ovat olleet tässä keskeisiä. Tieteelliset kustantajat ovat olleet jossain määrin sivussa tästä keskustelusta, vaikka he Tiedekustantajien liiton ja yksittäisten kustantajien edustajien ominaisuudessa ovat pyrkineet tuomaan esiin omia näkemyksiään.