Vuoden 1914 kesällä musiikkitieteen ylioppilas A. O. Väisänen lähti toista kertaa tallennusmatkalle Viron kaakkoiskulmaa kohti, Setumaalle. Setumaalta matka jatkui Länsi-Inkerin kautta kauas Mordvaan. Inkerissä Väisänen piipahti vain kuusi päivää. Sinä aikana hän tallensi merkittävimmän tunnetun paimensoitinsävelmistön ja inkeriläisen soitinmusiikin aineiston. Mukanaan miehellä oli tuolloin mitä uudenaikaisin äänityslaite fonografi.
Väisäsen aineistossa on monia kiehtovia lajeja ja soittajia. Se piirtää inkeriläisestä musiikista aivan toisenlaisen kuvan kuin aiempien tallentajien runosävelmien ja rekilaulujen nuotinnokset. Väisäsen Inkeri oli paimensoiton, tanssisävelmien ja sotilassoittokuntien maailma. Soittimina oli erilaisia puhaltimia, kaksirivinen haitari (pilli) ja balalaikka, tuon ajan tyypillisimpiä kansansoittimia. Sävelmät ovat mikä mistäkin: perinteisiä paikallisia sävelmiä, venäläisiä, virolaisia ja ympäri Eurooppaa kulkeutuneita sävelmiä sekä Väisäsen rakastamia improvisaatioita.