Vappupallo hukassa

SKS:n verkkosivun alalaidassa on pitkään pyörinyt Tähän aikaan vuodesta -kalendaariperinneosio. Huhtikuun lopulla sinne perinteisesti putkahtaa: ”1.5. Vappu. Käki kukkuu. Kynnöt alkavat. Paimentorvia soitetaan.”

Eihän tuo enää monenkaan vappua muistuta. Käkikin on jäänne juliaanisesta kalenterista. Myönnän, että lakonisia kirjauksiani voisi päivittää. Joku saattaa aavistaa senkin, ettei kirjoittaja ole innokkaimpia vapun viettäjiä, ja syitä olen itsekin miettinyt. Ainakaan en pidä sillistä, pillistä, roskaamisesta enkä meluisasta pöyhistelystä.

Lue loppuun

Aivan erityinen paikka

Istun kirjallisuusarkiston keittiössä kahvilla ja katselen sisäpihalle. Ulkona kirkuvat lokit vievät ajatukset melkein kymmenen vuoden takaiseen kevääseen, jolloin olin harjoittelijana kirjallsuusarkistossa; silloin vastapäisen talon rännissä oli lokinpesä, jonka tapahtumia seurasimme päivästä toiseen. Intensiivinen, tärkeä kevät, jonka tapahtumista muistan yhtäkkiä paljon. Tämä on erityinen paikka, ajattelen.

Muutama vuosi sitten ilmestyi erityisen hieno kirja Helsingistä, Naisten Helsinki (Kvinnornas Helsingfors, Schildts 2010), kulttuurihistoriallinen opas Helsinkiin. Hankkeen takana olevan kulttuurifeministisen työryhmän esipuheessa sanotaan, että kirjalla on kaksi päähenkilöä, Helsinki ja kaupunkitilassa toimiva nainen.

Lue loppuun

Mitä naisnyrkkeilijä tekee SKS:ssa?

Viime viikkoina lehtien palstoilla ja somessa on lainehtinut huolen sävyttämää keskustelua suomalaisen tieto- ja tiedekustantamisen tilasta. Gaudeamuksen pitkäaikainen kustannusjohtaja irtisanottiin, ja julkisuudessa syyksi esitettiin se, että Gaudeamus oli julkaissut laadukkaalla listallaan liikaa vähälevikkisiä kirjoja.

Seuraavaksi Suomen vanhin ja kunnianarvoisin kustantamo julkaisi ensi syksyn kirjaluettelonsa, jonka kannessa komeili nyrkkeilytähti Eva Wahlström. Jo on aikoihin eletty! Puhelimeni alkoi soida. Muiden muassa Helsingin Sanomat tiedusteli minulta, onko SKS muuttamassa kustannuslinjaansa.

Vastasin että jossain määrin kyllä, vaikka olisi pitänyt vastata ei. Linjaus on nimittäin vähintään neljännesvuosisadan ikäinen. Asia selvisi minulle Kai Häggmanin keskeneräisestä käsikirjoituksesta, joka on SKS:n historian kolmas osa. Häggmanin kirja ilmestyy keväällä 2015, mutta tämän voin Kain luvalla paljastaa:

1988 seuran hallitus oli muotoillut kustannusosaston tulosvastuun niin, että tuotanto jakaantuu toisaalta tiedekirjallisuuteen ja toisaalta markkinaehtoiseen muuhun tietokirjallisuuteen. Toimintasäännön mukaan kirjoja tuli kustantaa niin, ettei syödä seuran varoja, vaan pyritään nollatulokseen.

Juuri näin toimimme edelleen. Tiedekirjat on vain brändätty näkyvästi erilleen ”markkinaehtoisista” kirjoista. Jälkimmäisessäkin ryhmässä teemme jatkuvasti suuria kulttuuritekoja, joita nyrkkeilyelämäkerrasta huolestuneet eivät näytä huomanneen: Suomen kaupunkirakentamisen historia 1–2, Oswald Kihlman-Kairamon elämäkerta, upeasti kuvitettu Beda Stjernschantz, monografia Eija-Liisa Ahtilan taiteesta, Pohjois-Karjalan historian viimeinen osa… siinä vain muutamia esimerkkejä tältä vuodelta.

Onko lopultakaan suuri synti, jos SKS upeiden kulttuurimonumenttien seassa julkaisee ei-akateemiselle yleisölle tarkoitetun bestsellerin? Sillä paikataan muun arvokkaan kulttuuritoiminnan rahareikiä. Syyskuussa ilmestyvä Eva Wahlströmin Rajoilla on kaikkea muuta kuin huonoa viihdettä: hyvin kirjoitettu oman lajinsa huipputeos, jolla on vakavaa ja ajankohtaista sanottavaa. Tarjoamme laatua monenlaisille lukijoille, pidämme kirjaa pinnalla.

Kuoveja ja kokkoja

Surumielinen kuovin ääni tuo minulle aina mieleen varhaiskeväisen Pohjanmaan. Siellä linnun voi nähdä ja kuulla missä tahansa kesantopelloilla, soilla ja tulvaniityillä. Etelä-Pohjanmaan maakuntalintu oli pari vuotta sitten viikon luontoäänenä. Tänä vuonna pääsiäisviikon lankalauantai osuu vasta huhtikuun puoleenväliin, joten voi toivoa, että kuovitkin ovat silloin jo palanneet Pohjanmaan avarille maille.

Lankalauantaina kulkevat myös noidat eli trullit. Niiden on sanottu liikuskelevan yöllä navetoissa ja lampoloissa karja- tai lammasonnea varastamassa. Noidat tietysti lentävät, luudalla, lampaalla, harakalla tai rukilla, kunhan ovat lausuneet loitsunsa Ylös ja alas – ei nurkkiin eikä pieliin! Varastamansa villat tai nahat noidat laskivat mieluiten tietyllä mäellä, niityllä, hiidessä, hornassa tai vastapäivään pyörivän myllyn uumenissa. Paikalla oli myös paholainen, joka verottajan ominaisuudessa otti omansa.

Lue loppuun

Minun Suomihini

Edessä avautuu talvinen järvimaisema, jäällä rukoukseen kumartuu muslimimies, jonka resitointi muuntuu joikua muistuttavaksi äänimaisemaksi – tunnistettavaksi, mutta myös aidosti uudenlaiseksi. Hetken kuluttua samainen mies istuu Kauhavan kansallispuvussa pilkillä ja ehdottaa uusia sanoja kansallislauluun: ”Kaunihisi järvihisi, pitkihisi kaamoksisi, sateisihi kosteihisi, vaihtelevihisi talvihisi, jäätyvihisi järvihisi, yöttömisi öihisi, pitkihisi illoihisi. Minun Suomihini, osaksihisi muutun.”

IHME-nykytaidefestivaalin tämänvuotinen tilausteos, israelilaisen Yael Bartanan elokuva True Finn sai ensi-iltansa 31.3.2014 Bio Rexissä Helsingissä. Osallistavaa nykytaidetta edustavassa teoksessa kahdeksan eri etnisiä taustoja edustavaa suomalaista vetäytyy viikoksi Kirkkonummelle tarkoituksenaan pohtia suhdettaan kansalliseen identiteettiin. Lopputuloksena on 50 minuutin elokuva, jossa avoimella haulla projektiin hakeutuneet päähenkilöt päivittävät suomalaista identiteettiä 2010-luvulle.

Lue loppuun

Väinämöinen virret takoi – mitä teki Agricola?

Suomenkielisen Psalttarin esipuheessa Mikael Agricola piirsi kuvan hämäläisten ja karjalaisten jumaljoukosta. Näiden seassa oli myös suuri laulajaheeros Väinämöinen: ”Äinemöinen wirdhet tacoi.” Psalttarin muodostavat psalmit ovat myös täynnä musiikkia: kanteleita, huiluja, harppuja ja ”trumpuja.” Muutoin ei laulaminen juuri Agricolan teksteissä näy.

Runouden yhteydessä suomen kirjakielen juhlittu isä on ollut tapana ohittaa hymähdelleen. Mikael Agricola, jonka runot esipuheissa olivat kömpelön hakkaavaa knittelimittaa, tavut sikin sokin, ja joka käänsi mitallisiakin katolisia hymnejä suorasanaiseen muotoon. Joskus myös ihmetellään: miksi keskeisten pyhien tekstien suomentaja ei suomentanut myös luterilaisia virsiä, miksi ensimmäistä virsikirjaa jouduttiin odottamaan viisikymmentä vuotta?

Lue loppuun

Ajasta melkein ikuisuuteen

Sosiaalisilla ympäristöillä, kuten työpaikoilla, on omat aikansa. En tarkoita, että toiset olisivat edellä aikaansa ja toiset jäljessä, vaan että yhteisöjen suhde aikaan ja ajan jäsennykset vaihtelevat.

Pari vuotta sitten olin lyhyen aikaa töissä Keskusrikospoliisissa. Keskusrikospoliisin päärakennus Vantaalla edustaa modernia arkkitehtuuria ja neliskulmaisen talon pitkillä käytävillä suorastaan suhisi tämä hetki, aika tässä ja nyt. Jokaisella kahvipöydällä oli saman päivän iltapäivälehdet täynnä uutisia tapauksista, jotka olivat jollain tavalla meneillään, joko tutkinnassa tai oikeuskäsittelyvaiheessa. Käytävillä puhuttiin asioista, jotka olisivat lehdessä seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, tai sitten vasta kuukausien päästä.

Lue loppuun

Tosikoille ja yllytyshulluille

”Valehellahan ei saisi koskaan, mutta on sellaisia päiviä, jolloin vähän saa narrata eikä sitä pahakseen panna eli 1.4. aprilli päivä. Aprillia, syö silliä, ryyppä suola vettä päälle! Silloin narrattiin milloin mitäki kummaa katsoon, mutta ei niin vakavaa, että toinen ois säikähtäny tai saanu laakin,” on perinteenkerääjä Eino Linna todennut.

Pilailullakin on siis rajansa, vaikkei siitä aprillipäivänä suuttua saakaan. Ensimmäinen neljättä on siis kyse narraamisesta, puijaamisesta, kujeilemisesta, pilailusta, jossa tärkeintä on saada toinen katsomaan olematonta, uskomaan mahdotonta tai juoksemaan turhaan.  Epämääräinen kasvatuksellinen ajatus lienee ollut, ettei narratusta kasva yllytyshullua tai tosikkoa.

Lue loppuun